Aseistettu Riemu 1/2
Alfredo M. Bonanno
(1977)
I
Pariisissa 1848 vallankumous oli loma ilman alkua tai loppua.
Bakunin
Miksi ihmeessä nuo rakkaat lapset ampuivat Montanellia jalkoihin? Eikö olisi ollut parempi ampua häntä suuhun?
Tietenkin olisi. Mutta se olisi ollut myös rankempaa. Kostonhimoisempaa ja synkempää. Tuollaisen pedon rampauttamisella voi olla syvempiä merkityksiä, jotka ylittävät koston, rangaistuksen hänen vastuistaan, fasistijournalisti ja pomojen lakeija kun on.
Rampauttaminen pakottaa hänet ontumaan, saa hänet muistamaan. Lisäksi rampauttaminen on hyväksyttävämpi ajanviete kuin suuhun ampuminen, jolloin aivonpalasia lentelee silmäkuopista.
Toveri, joka astuu aamuisin sumuun kävelläkseen tehtaan tai toimiston tukahduttavaan ilmapiiriin vain nähdäkseen samat kasvot: esimies, vuorovahti, hetken vakooja, stahanovilainen-jolla-on-seitsemän-lasta-elätettävänä. Tuo toveri tuntee tarpeen vallankumoukselle, taistelulle ja fyysiselle yhteenotolle, jopa kuolettavalle. Mutta hän haluaa myös saada itselleen jotain riemua nyt, tässä. Ja hän vaalii tätä riemua fantasioissaan, kun hän kävelee sumuun ja kuluttaa tuntikausia junissa tai raitiovaunuissa, tukehtuu joutaviin menemisiin toimistossa tai keskelle hyödyttömiä pultteja, jotka pitävät kasassa pääoman hyödyttömiä mekanismeja.
Hyvitetty riemu, vapaat viikonloput tai pomojen maksamat vuosilomat ovat kuin rakastelusta maksaminen. Vaikuttaa samalta, mutta jotain puuttuu.
Sadat teoriat kasautuvat kirjoihin, pamfletteihin ja vallankumouksellisiin lehtiin. Meidän täytyy tehdä sitä, tehdä tätä, nähdä asiat sillä tavalla kuin tämä sanoi tai tuo sanoi, sillä ne ovat tämän tai tuon menneen todellisia tulkkeja, niitä joiden isolla kirjoitetut nimet täyttävät läkähdyttäviä klassikoita.
Jopa tarve pitää ne helposti saatavilla on osa liturgiaa. Niiden puuttuminen olisi huono merkki, epäilyttävää. Joka tapauksessa ne on hyödyllistä pitää käsillä. Painonsa vuoksi niillä voi aina heittää jotain kiusankappaletta. Ei uusi, mutta joka tapauksessa terve vahvistus menneiden (ja nykyisten) vallankumouskirjoitusten hyödyllisyydelle.
Näissä opuksissa ei ole koskaan mitään riemusta. Luostarin niukkuuden ei tarvitse yhtään kadehtia niiden sivuilta huokuvaa tunnelmaa. Niiden kirjoittajat, koston ja rankaisun papit, kuluttavat aikansa punnitsemalla syyllisyyttä ja kostoa.
Lisäksi nuo farkkuihin pukeutuneet neitsyet ovat tehneet siveysvalan, joten he myös odottavat sitä muilta. He haluavat palkinnon uhrauksestaan. Ensin he hylkäsivät alkuperäisen luokkansa mukavuudet, sitten laittoivat kykynsä osattomien käyttöön. He ovat tottuneet käyttämään sanoja, jotka eivät ole heidän omiaan, sekä laittamaan näytille likaiset pöytäliinat ja petaamattomat pedit. Jotta joku kuuntelisi heitä.
He unelmoivat siisteistä vallankumouksista, huolellisesti laadituista periaatteista, anarkiasta ilman kuohuntaa. Jos asiat saavat odottamattoman käänteen, he huutavat provokaatiota. Huutavat niin lujaa, että poliisikin kuulee heidät.
Vallankumoukselliset ovat hurskasta väkeä. Vallankumous ei ole hurskas tapahtuma.
II
Kutsun kissaa kissaksi
Boileau
Meitä kaikkia kiinnostaa vallankumouksellinen ongelma siitä kuinka ja mitä tuottaa, mutta kukaan ei nosta esiin sitä, että tuottaminen on vallankumouksellinen ongelma. Jos tuotanto on kapitalistisen riiston ytimessä, tuotannon muodon muuttaminen vaihtaisi vain riiston muotoa.
Kissa, vaikka sen maalaisi punaiseksi, on silti kissa.
Tuottaja on pyhä. Näpit irti! Pyhitä hänen uhrauksensa vallankumouksen nimissä ja les jeux sont faits.
“Ja mitä me tulemme syömään?”, kysyvät huolestuneet ihmiset. “Pettua”, sanoo realisti, toinen silmä kulhossa ja toinen pyssyllä. “Ajatuksia”, julistaa päästään pyörällä oleva idealisti, toinen silmä unelmien kirjassa ja toinen ihmiskunnassa.
Kuka tahansa tuottavuuteen koskeva on ylittänyt rajan.
Kapitalismi ja sitä vastaan taistelevat istuvat vierekkäin tuottajan ruumiin vieressä, mutta tuotannon täytyy jatkua.
Poliittisen talouden kritiikki on tuotannon muodon rationalisoimista pienimmällä ponnistelulla (niiden toimesta, jotka nauttivat sen kaikista hyödyistä). Kaikki muut, riistosta kärsivät, joutuvat pitämään huolen siitä ettei mitään puutu. Kuinka me muuten voisimme elää?
Pimeyden lapsi ei näe mitään astuessaan valoon, kuten ei nähnyt hapuillessaan pimeässä. Riemu sokaisee hänet. Se tappaa hänet. Joten hän sanoo sen olevan hallusinaatio ja tuomitsee sen.
Veltto ja läski porvari paistattelee ylenpalttisessa joutilaisuudessa. Joten nautinto on syntiä. Se tarkoittaisi samojen tuntojen jakamista porvariston kanssa ja tuottavan proletariaatin pettämistä.
Ei aivan. Porvaristo tekee suuria ponnisteluja pitääkseen riiston käynnissä. Myös porvari on stressaantunut eikä koskaan löydä aikaa riemulle. Hänen risteilynsä ovat tilaisuuksia uusille sijoituksille, rakastajansa viidensiä kolonnia kilpailijoiden urkkimiseksi.
Tuottavuuden jumala tappaa jopa kaikista uskollisimmat seuraajansa. Kun niiden päät kiskaisee irti, sisältä ei valu muuta kuin roskaa.
Nälkäiset ressukat vannovat kostoa nähdessään tärkeiden hännystelijöiden ympäröimät rikkaat. Ennen kaikkea, vihollinen täytyy tuhota. Mutta pelastakaa saalis. Vaurautta ei pidä tuhota, se täytyy käyttää. Sillä ei ole väliä mitä se on, minkä muodon se ottaa tai mitä työllistymismahdollisuuksia se tarjoaa. Vain sillä on väliä, että se otetaan siltä joka sitä kulloinkin pitää, jotta kaikilla on pääsy siihen.
Kaikilla? Tietenkin, kaikilla.
Ja kuinka se tulee tapahtumaan?
Vallankumouksellisella väkivallalla.
Hyvä vastaus. Mutta oikeasti, mitä teemme sitten, kun olemme katkoneet niin monia kauloja, että se alkaa jo tympimään? Mitä teemme sitten, kun mistään ei enää löydy kartanonherroja, ei vaikka etsisimme niitä lyhtyjen kanssa?
Sitten on vallankumouksen kukoistuksen aika. Jokaiselle tarpeidensa mukaan, jokaiselta kykyjensä mukaan.
Nyt tarkkana, toveri. Haiskahtaa kirjanpidolta. Puhumme kulutuksesta ja tuotannosta. Kaikki on edelleen tuotannon piirissä. Aritmetiikka luo turvallisuuden tunnetta. Kaksi kertaa kaksi on neljä. Kuka kiistäisi tämän “totuuden”? Numerot hallitsevat maailmaa. Jos niin on ollut tähänkin asti, miksi niin ei olisi vastaisuudessakin?
Me kaikki tarvitsemme jotain kiinteää ja kestävää. Kiviä, joista rakennetulla muurilla padota kurkkua kuristavat mielijohteet. Me kaikki tarvitsemme objektiivisuutta. Pomo vannoo lompakollaan, maalainen lapiollaan, vallankumouksellinen pyssyllään. Jos sisään laskee hippusen kritiikkiä, koko korttitalo sortuu.
Jokapäiväisen maailman raskas objektiivisuus ehdollistaa ja uusintaa meitä. Olemme kaikki päivittäisen latteuden lapsia. Jopa puhuessamme “vakavista asioista”, kuten vallankumouksesta, silmämme ovat kiinni kalenterissa. Pomo pelkää vallankumousta, koska se veisi pois hänen vaurautensa, maalainen tekee sen saadakseen palan maata, vallankumouksellinen kokeillakseen teoriaansa.
Jos kysymys nähdään näillä ehdoilla, ei ole eroa lompakon, maan ja vallankumouksellisen teorian välillä. Kaikki nämä objektit ovat varsin kuvitteellisia, pelkkiä peilejä ihmisen harhakuvista.
Ainoastaan taistelu on aitoa.
Se tekee eron pomon ja maalaisen välille, sekä muodostaa yhteyden jälkimmäisen ja vallankumouksellisen välille.
Tuotannon ottamat organisaatiomuodot ovat ideologisia välineitä peittämään kuvitteelliset yksilölliset identiteetit. Identiteetti heijastetaan kuvitteelliseen taloudellisen arvon käsitteeseen. Koodi luo sen tulkinnan. Pomot hallitsevat osaa tästä koodista, kuten voimme nähdä kuluttajuudessa. Psykologisen sodankäynnin ja täyden tukahduttamisen teknologia auttaa vahvistamaan ajatusta siitä, että ihmisyys syntyy tuottajuudesta.
Koodin muita osia voidaan muokata. Ne eivät voi käydä läpi vallankumouksellista muutosta, niitä pelkästään sovelletaan eri aikoina. Mietitään esimerkiksi massakuluttajuutta, joka on ottanut takavuosien ylellisyyskulutuksen sijan.
Sitten on hienostuneempia muotoja, kuten tuotannon itsehallinto. Toinen osatekijä riiston koodissa.
Ja niin edelleen. Kuka tahansa, joka päättää järjestää elämäni puolestani, ei voi koskaan olla toverini. Jos ne yrittävät oikeuttaa tämän sillä, että jonkun täytyy “tuottaa”, sillä muuten me kaikki menetämme identiteettimme ihmisinä ja joudumme “villin raakalaisluonnon” pauloihin, vastaamme siihen, että ihmis-luonto -suhde on valistuneen marxilaisen porvariston tuote. Miksi ne halusivat muuttaa miekan auraksi? Miksi ihmisen täytyy jatkuvasti pyrkiä erottamaan itsensä luonnosta?
III
Ihminen, jos ei voi saavuttaa välttämätöntä, uuvuttaa itsensä hyödyttömään.
Goethe
Ihminen tarvitsee monia asioita.
Tämä ymmärretään usein niin, että ihmisellä on tarpeita, joita hänen on pakko tyydyttää.
Tällä tapaa ihmiset muuttuvat historiallisesti määritellyistä yksiköistä kahtalaisuudeksi (keinot ja päämäärät samanaikaisesti). He toteuttavat itseään tyydyttämällä tarpeensa (esim. työn avulla), ja näin tulevat oman toteutumisensa välineiksi.
Jokainen voi nähdä kuinka paljon tällaisiin toteamuksiin kätkeytyy harhaluuloja. Jos ihminen työn avulla erottaa itsensä luonnosta, kuinka hän voi toteuttaa itsensä tarpeidensa tyydyttämisellä? Sitä varten hänestä olisi jo tullut “ihminen”, joten hän olisi täyttänyt tarpeensa, mikä tarkoittaa sitä ettei hänen tarvitsisi tehdä töitä.
Tavarahyödykkeillä on syvällisen symbolinen sisältö. Niistä tulee viitekohtia, mittayksiköitä, vaihtoarvoa. Spektaakkeli alkaa. Roolit jaetaan ja ne uusintavat itseään äärettömyyksiin. Näyttelijät jatkavat rooliensa esittämistä ilman suurempia muutoksia.
Tarpeiden tyydyttämisestä tulee pelkkä refleksi, marginaalivaikutus. Väliä on sillä, että ihmiset muutetaan “esineiksi”, ja siinä samalla muutetaan kaikki muukin. Luonnosta tulee “esine”. Käytettynä se korruptoituu, kuten käy myös ihmisen elintärkeille vaistoille. Kuilu avautuu luonnon ja ihmisen välille. Se pitää täyttää, ja juuri siihen tavaramarkkinoiden laajeneminen pyrkii. Spektaakkeli laajenee siihen pisteeseen asti, että se ahmaisee itsensä kaikkine ristiriitoineen. Näyttämö ja yleisö astuvat samaan piiriin, haluavat astua spektaakkelin seuraavalle tasolle, ja niin edelleen aina äärettömyyksiin asti.
Tavarahyödykkeiden koodista pakenijat eivät muutu esineiksi ja he putoavat spektaakkelin “ulkopuolelle”. Heitä osoitetaan sormella ja heidät ympäröidään piikkilangalla. Jos he torjuvat globalisaation tai vaihtoehtoisen koodiston, heidät kriminalisoidaan. He ovat selvästikin hulluja! Ei ole sallittua torjua harhakuvia maailmassa, jonka todellisuus on perustunut harhakuviin, konkreettisuus epätodelliseen.
Pääoma hallinnoi spektaakkelia kasautumisen lakien mukaan. Mutta mitään ei voi kasata äärettömästi. Ei edes pääomaa. Rajaton määrällinen prosessi on harhakuva, ja jos tarkkoja ollaan, määrällinen harhakuva. Pomot ymmärtävät sen täysin. Riisto ottaa eri muotoja ja ideologisia malleja juuri siitä syystä, että se voi taata tämän kasautumisen toteutumisen laadullisesti erilaisilla tavoilla, sillä se ei voi jatkaa määrällistä puolta äärettömiin.
Sillä, että koko prosessi muuttuu järjettömäksi ja kuvitteelliseksi, ei ole pääoman kannalta paljoa väliä, sillä juuri tämän avulla se pystyy pitämään ohjakset itsellään ja laatimaan säännöt. Jos sen täytyy myydä harhakuvia todellisuuden tilalle ja tehdä sillä vielä rahaa, niin tehdään sitten niin liikoja kyselemättä. Riistetyt kuitenkin maksavat laskun. Joten tempun huomaaminen ja todellisuuden tunnistamisesta huolestuminen on heistä kiinni. Pääomalle asiat ovat hyvin nykyisellään, vaikka se perustuu maailman suurimpaan silmänkääntötemppuun.
Riistetyt lähes tuntevat kaihoa tätä huijausta kohtaan. He ovat kasvaneet kahleisiinsa tottuneina ja ovat oppineet pitämään niistä. Silloin tällöin heillä on fantasioita jännittävistä kansannousuista ja verilöylyistä, sitten he antautuvat uusien poliittisten johtajien puheisiin. Vallankumouksellinen puolue laajentaa pääoman harhakuvien perspektiiviä sellaisiin horisontteihin, joita se ei koskaan voisi itsenäisesti saavuttaa. Määrällinen harhakuva leviää.
Riistetyt liittyvät mukaan, laskevat itsensä ja tekevät johtopäätöksensä. Raivoisat iskulauseet saavat porvarilliset sydämet lyömään tyhjää. Mitä suuremmat lukemat, sitä enemmän johtajat keikistelevät ylimielisesti ympäriinsä ja sitä vaativampia niistä tulee. Ne laativat suuria suunnitelmia vallan kaappaamiseksi. Tämä uusi valta valmistautuu leviämään vanhan rippeistä. Bonaparten sielu hymyilee tyytyväisenä.
Syvät muutokset on tietenkin ohjelmoitu harhakuvien koodiin. Mutta kaikki täytyy alistaa määrällisen kasautumisen symbolille. Vallankumouksen vaatimukset lisääntyvät militanttijoukkojen kasvaessa. Samalla tapaa kasvua vaaditaan siltä yhteiskunnalliselta voitonteolta, joka on ottamassa yksityisen voitonteon paikan. Joten pääoma astuu uuteen, kuvitteelliseen, spektaakkelimaiseen vaiheeseen. Vanhat tarpeet painavat väsymättä uusien nimikkeiden alla. Tuottavuuden jumala jatkaa hallitsemista, ilman kilpailijaa.
Kuinka hyvältä tuntuukaan laskea itsemme. Se saa meidät tuntemaan itsemme vahvaksi. Ammattiliitot laskevat itsensä. Puolueet laskevat itsensä. Pomot laskevat itsensä. Niin teemme myös me. Piiri pieni pyörii.
Ja kun lopetamme laskemisen, yritämme pitää huolen siitä, että asiat säilyvät ennallaan. Jos muutosta ei voi välttää, toteutamme sen ketään häiritsemättä. Haamujen läpi on helppo kulkea.
Aina silloin tällöin politiikka nousee pintaan. Pääoma keksii usein nokkelia ratkaisuja. Sitten yhteiskuntarauha iskee. Haudanhiljaisuus. Harhakuva leviää niin laajalle, että spektaakkeli nielaisee lähes kaikki saatavilla olevat voimat. Ei ääntäkään. Sitten näyttämölle asettumisen puutteellisuus ja yksitoikkoisuus. Esirippu nousee odottamattomissa tilanteissa. Kapitalistinen kone alkaa kangerrella. Vallankumouksellinen osallistuminen löydetään uudestaan. Niin kävi 1968. Kaikkien silmät lähes putosivat päästä. Kaikki erittäin raivoissaan. Lentolehtisiä kaikkialla. Kasoittain lentolehtisiä ja pamfletteja ja lehtiä ja kirjoja. Vanhat ideologiset erimielisyydet rivissä kuin tinasotilaat. Jopa anarkistit löysivät itsensä uudestaan. Ja ne tekivät sen historiallisesti, hetken tarpeiden mukaan. Kaikki kävivät vähän hitaalla. Myös anarkistit. Jotkut heräsivät spektaakkelimaisesta unestaan ja katsoivat ympärilleen etsien tilaa ja ilmaa hengittää, näkivät siinä anarkisteja ja sanoivat itselleen: vihdoinkin, näiden kanssa haluan olla! Pian he tajusivat virheensä. Asiat eivät menneet niin kuin olisi pitänyt myöskään siinä suunnassa. Myös siellä oli typeryyttä ja spektaakkelia. Ja niin he juoksivat pois. Sulkeutuivat itseensä. Hajosivat palasiksi. Hyväksyivät pääoman pelin. Ja jos eivät hyväksyneet sitä, heidät karkotettiin, jopa anarkistien toimesta.
Vuoden -68 koneisto tuotti uuden tekno-byrokraattisen valtion parhaat viranhaltijat. Mutta se tuotti myös sen vastalääkkeet. Määrällisen harhakuvan prosessi kävi ilmiselväksi. Toisaalta se sai tuoreen idun, josta rakentaa uusi kuva tavarahyödykkeen spektaakkelista, toisaalta taas särö tuli näkyväksi.
On käynyt päivänselväksi, että yhteenotto tuotannon tasolla on tehoton. Ottakaa haltuun tehtaat, pellot, koulut ja naapurustot ja hallitkaa niitä itse, julisti vanha vallankumouksellinen anarkisti. Tulemme tuhoamaan vallan sen kaikissa muodoissa, ne lisäsivät. Mutta menemättä ongelman juurille. Vaikkakin tietoisena sen tärkeydestä ja laajuudesta, ne ennemmin jättivät sen huomiotta, laittoivat toivonsa vallankumouksen luovaan spontaaniuteen. Mutta samalla ne halusivat pitää tuotannon hallussaan. Mitä tahansa tapahtuu, mitä tahansa luovia muotoja vallankumous voi ottaa, meidän täytyy ottaa haltuun tuotannon välineet, ne vaativat. Muuten vihollinen kukistaa meidät sillä tasolla. Joten ne alkoivat hyväksyä kaikenlaisia kompromisseja.
Ne päätyvät luomaan uuden, entistä hirtehisemmän spektaakkelin. Ja spektaakkelin harhakuvalla on omat sääntönsä. Jokaisen, joka haluaa ohjata, täytyy totella niitä. Ne täytyy tietää ja niitä täytyy soveltaa, niiden nimeen pitää vannoa. Ensimmäinen on se, että tuotanto vaikuttaa kaikkeen. Jos ei tuota, ei ole ihminen, eikä vallankumous ole sellaista varten. Miksi meidän tulisi suvaita loisia? Tulisiko meidän mennä töihin niiden puolesta? Tulisiko meidän hoitaa heidän elatuksensa itsemme lisäksi? Sitä paitsi, eivätkö kaikki nuo ihmiset, joilla on epämääräisiä ideoita ja väittävät tekevänsä kuten haluavat, ole lopulta “objektiivisesti” hyödyksi vastavallankumoukselle? No, siinä tapauksessa parempi hyökätä niitä vastaan heti. Tiedämme liittolaisemme, kenen puolella olemme. Jos haluamme pelotella, tehdään se yhdessä, järjestäytyneesti ja täydessä kurissa, ja älköön kukaan nostako jalkoja pöydälle tai laske housuja alas.
Järjestetään omat täsmälliset organisaatiomme. Koulutetaan militantteja, jotka tuntevat taistelun tekniikat tuotantopaikoilla. Tuottajat tekevät vallankumouksen, meidän tehtävä on vain pitää huoli siitä, että ne eivät tee mitään hölmöä.
Ei, kaikki tuo on väärin. Kuinka me voimme estää niitä tekemästä virheitä? Organisaation spektaakkelimaisella tasolla on niitä, jotka pystyvät pitämään meteliä paljon enemmän kuin me. Ja niillä on ilmaa tuhlattavaksi. Taistelua työpaikoilla. Taistelua työpaikkojen säilyttämiseksi. Taistelua tuotannon puolesta. Milloin murtaudumme ulos kehästä?
Milloin lakkaamme puremasta omaa häntäämme?
IV
Epämuodostunut ihminen löytää aina peilejä, jotka saavat hänet näyttämään komealta.
de Sade
Mitä hulluutta työn rakastaminen onkaan!
Pääoma on suurella taidolla onnistunut saamaan riistetyt rakastamaan riistoa, hirtetyt köyttä ja orjat kahleitaan.
Työn ihannointi on tähän asti ollut vallankumouksen kuolema. Porvarillinen tuotantomoraali on korruptoinut riistettyjen liikkeen. Tuo moraali ei ole pelkästään vieras tuolle liikkeelle, vaan myös vastakkainen. Ei ole sattumaa, että ammattiliitot olivat ensimmäisenä korruptoitunut sektori, sillä se oli lähimpänä tuotantospektaakkelin hallinnointia.
On aika asettaa ei-työn estetiikka työetiikkaa vastaan.
Kulutusyhteiskunnan pakottamien spektaakkelimaisten tarpeiden tyydyttäminen täytyy torjua sillä, että tyydytetään ihmisten luonnolliset tarpeet, jotka näkyvät tuon ensisijaisen, perimmäisen tarpeen valossa: kommunismi.
Tällä tavalla kumotaan tarpeiden määrällinen arviointi. Tarve kommunismille muuttaa kaikki muut tarpeet sekä niiden ihmiselle aiheuttamat paineet.
Ihmisen köyhyys, riiston seuraus, on nähty perustana tulevalle pelastukselle. Kristinusko ja vallankumoukselliset liikkeet ovat kulkeneet käsi kädessä läpi historian. Meidän täytyy kärsiä, jotta voimme päästä paratiisiin tai saavuttaa vallankumoukseen johtava luokkatietoisuus. Marxilaisessa käsityksessä “proletariaatista” ei olisi järkeä ilman työetiikkaa. Mutta työetiikka on saman porvarillisen rationalismin tuote, joka mahdollisti porvariston nousun valtaan.
Korporatismi palaa pinnalle proletaarisen internationalismin verkon kautta. Jokainen taistelee omalla sektorillaan. Korkeintaan ollaan liittojen kautta yhteydessä muiden maiden vastaaviin. Monoliittisia ylikansallisia yhtiöitä vastaan asetetaan monoliittiset kansainväliset liitot. Tehdään vallankumous, mutta säästetään koneet. Työkalu, tuo myyttinen objekti, joka uusintaa porvariston historiallista hyvettä, nyt vain proletariaatin käsissä.
Vallankumouksen perillisen kohtalon on tulla kuluttajaksi ja huomispäivän kapitalistisen spektaakkelin pääosan esittäjäksi. Kun se on yhteenoton tasolla idealisoitu sen lopputuloksen suurimmaksi hyötyjäksi, vallankumouksellinen luokka katoaa tuotannon idealisointiin. Kun riistetyt suljetaan luokkaan, kaikki spektaakkelin osatekijät ovat jo olemassa, aivan kuten riistäjien luokan tapauksessa.
Ainoa keino, jolla riistetyt voivat paeta pääoman globalisoivaa projektia, on kieltäytyminen työstä, tuotannosta ja poliittisesta taloudesta.
Mutta työstä kieltäytymistä ei pidä sekoittaa “työn puutteeseen” yhteiskunnassa, joka perustuu jälkimmäiseen. Väliinputoajat etsivät töitä. Eivät löydä sitä ja heidät ajetaan ghettoihin. Kriminalisointi. Sitten kaikesta tuosta tulee osa tuotannon spektaakkelin hallinnointia. Tuottajat ja työttömät ovat yhtä lailla välttämättömiä pääomalle. Mutta tasapaino on herkkä. Ristiriidat räjähtävät ja tuottavat erilaisia kriisejä. Tässä yhteydessä tapahtuu vallankumouksellinen väliintulo.
Joten työstä kieltäytyminen, työn tuhoaminen, on ei-työn tarpeen vahvistamista. Sen vahvistamista, että ei-työssä ihminen voi uusintaa ja toteuttaa itseään häntä kiinnostavien erilaisten houkuttimien avulla. Ajatus työn tuhoamisesta on absurdi, jos sitä tarkastellaan työetiikan näkökulmasta. Mutta miten sitten? Niin monet etsivät työtä, niin monet työttömät, ja sitten puhutaan työn tuhoamisesta? Luddiitin haamu tulee näkyviin ja herättää pelkoa kaikissa vallankumouksellisissa, jotka ovat lukeneet kaikki klassikot. Ei saa koskea jäykkään malliin rintamahyökkäyksestä kapitalistijoukkoja vastaan. Kaikki menneet epäonnistumiset ja kärsimykset ovat merkityksettömiä; niin on myös häpeä ja petos. Eteenpäin toverit, paremmat ajat ovat tulossa, eteenpäin vielä kerran!
Tulisi riittää, että osoittaa miten käsitys “vapaasta ajasta”, työn väliaikaisesta keskeyttämisestä, on tänä päivänä laimennettu pelottamaan proletaarit takaisin luokkaorganisaatioiden (puolueiden, liittojen ja niiden hännystelijöiden) pysähtyneeseen ilmapiiriin. Byrokraattisten vapaa-ajan organisaatioiden tarjoama spektaakkeli on tarkoituksella suunniteltu lannistamaan jopa kaikista kekseliäin mielikuvitus. Mutta tämä ei ole muuta kuin ideologinen kuori, yksi monista välineistä spektaakkelin kokonaiseksi tekevässä totaalisessa sodassa.
Tarve kommunismille muuttaa kaiken. Kommunismin tarpeen kautta ei-työn tarve siirtyy negatiivisen puolelta (työn vastakohdasta) positiivisen puolelle: olla täysin olemassa itselleen, mahdollisuus ilmaista itseään täysin vapaasti, murtautua ulos kaikista malleista, jopa niistä joita pidetään perustavina ja välttämättöminä, kuten tuotanto.
Mutta vallankumoukselliset ovat velvollisuudentuntoista väkeä ja pelkäävät irtiottoa kaikista malleista, eikä vähiten vallankumouksesta, joka muodostuu esteeksi kyseisen käsitteen sisällön täydelle toteutumiselle. He pelkäävät saattavansa huomata olevansa vailla elämänroolia. Oletteko koskaan tavannut vallankumouksellista, jolla ei ole ollut vallankumouksellista projektia? Sellaista projektia, joka on huolellisesti määritelty ja esitelty massoille? Olisiko vallankumouksellinen se, joka peräänkuuluttaisi mallin ja pakkauksen, vallankumouksen perustusten tuhoamista? Hyökkäämällä sellaisia käsitteitä kuten määrää, luokkaa, projektia, mallia, historiallista tehtävää ja muuta tuollaista vanhaa tavaraa vastaan, sitä ottaisi riskin siitä ettei enää olisi mitään tekemistä; riskin siitä, että olisi pakotettu toimimaan todellisuudessa, vaatimattomasti, aivan kuten kaikki muutkin. Kuten miljoonat muut, jotka rakentavat vallankumousta päivä päivältä odottamatta merkkejä ratkaisevasta määräajasta. Siihen tarvitaan rohkeutta.
Jäykillä malleilla ja pienillä määrällisillä peleillä sitä pysyttelee epätodellisen piirissä, vallankumouksen kuvitteellisessa projektissa, pääoman spektaakkelin kohottamisessa.
Hylkäämällä tuotantoetiikan astuu suoraan vallankumoukselliseen todellisuuteen.
On vaikeaa edes puhua tällaisista asioista, sillä niiden mainitsemisessa kirjoitelman sivuilla ei ole järkeä. Näiden ongelmien supistaminen valmiiseen ja lopulliseen analyysiin sivuuttaisi koko homman idean. Parasta olisi epämuodollinen keskustelu, joka kykenisi tuomaan mukaan sanaleikin vivahteikkaan taikuuden.
On todellinen ristiriita puhua riemusta vakavasti.
