Aseistettu Riemu 2/2
V
Kesäyöt ovat raskaita. Pienissä huoneissa nukkuu huonosti. On giljotiinin aatto.
Zo d’Axa
Riistetyt löytävät myös aikaa leikille. Mutta heidän leikkinsä ei ole riemua. Se on hirtehistä rituaalia. Kuoleman vartomista. Työn keskeyttämistä tuotantotoiminnasta kerääntyneen väkivaltaisen paineen keventämiseksi. Tavarahyödykkeiden kuvitteellisessa maailmassa leikki on myös harhakuvaa. Kuvittelemme leikkivämme, vaikka tosiasiassa ainoastaan yksitoikkoisesti toistamme pääoman meille jakamia rooleja.
Kun tulee tietoiseksi riistosta, ensimmäinen tunne on kosto, viimeinen on riemu. Vapautuminen nähdään kapitalismin ilkeyden järkyttämän tasapainon korjaamisena, ei leikin maailman tulemisena työn maailman tilalle.
Tämä on ensimmäinen vaihe hyökkäyksessä pomoja vastaan. Välittömän tietoisuuden vaihe. Meihin iskee kahleet, ruoska, vankilan muurit, seksuaaliset ja rodulliset esteet. Kaiken täytyy tulla alas. Joten aseistamme itsemme ja iskemme vastapuolta, jotta se joutuu maksamaan siitä mistä on vastuussa.
Giljotiinin yönä valetaan uuden spektaakkelin perustukset. Pääoma kerää voimiaan: ensin putoaa pomojen päät, sitten vallankumouksellisten.
On mahdotonta tehdä vallankumousta pelkällä giljotiinilla. Kosto on vallan eteinen. Jokainen joka haluaa kostaa tarvitsee johtajan, joka vie voittoon ja palauttaa ramman oikeuden. Ja kuka tahansa kostoa vannova haluaa saada haltuunsa sen mikä häneltä on viety. Aina ylimpään abstraktioon asti, lisäarvon anastamiseen.
Tulevaisuuden maailmassa kaiken täytyy toimia. Hyvä on! Joten olemme pakottaneet orjuuteen kaikki paitsi ne, jotka laittavat sen toimimaan, ja jotka juuri siitä syystä tulevat olemaan uusia pomoja.
Muulla ei väliä, mutta pomojen täytyy “maksaa” tekemistään vääryyksistä. Selvä homma! Tulemme tuomaan kristillisen etiikan synnistä, tuomiosta ja korvauksesta mukaan vallankumoukseen. Eikä pidä unohtaa merkantiilista alkuperää olevia “velan” ja “maksun” käsitteitä.
Tämä kaikki on osa spektaakkelia. Jopa silloin kun valta ei suoraan hallinnoi sitä, se voidaan helposti ottaa haltuun. Roolien vaihtaminen on yksi draaman tekniikka.
Voi olla, että luokkataistelussa koittaa hetki, jolloin on välttämätöntä hyökätä koston ja rankaisemisen aseilla. Ne voivat olla ainoat aseet mitä liikkeellä on. Eli se tulee olemaan giljotiinin hetki. Mutta vallankumouksellisten täytyy olla tietoisia tällaisten aseiden rajoitteista. Heidän ei tule huijata itseään tai muita.
Kapitalismin kaltaisen järkeilykoneen vainoharhaisessa kehyksessä käsitys koston vallankumouksesta voi jopa muuttua osaksi spektaakkelia, kun se jatkuvasti sopeuttaa itseään. Tuotannon liike vaikuttaa olevan taloustieteen aikaansaannoksia, mutta todellisuudessa se perustuu tehtävien erottamisen kuviteltuun antropologiaan.
Työssä ei ole riemua edes itsehallinnoituna. Vallankumousta ei voi supistaa pelkäksi työn uudelleenjärjestelyksi. Ei pelkästään. Uhrautumisessa, kuolemassa ja kostossa ei ole riemua. Eikä riemua löydy myöskään itsensä laskemisesta. Aritmetiikka on riemun vastakohta.
Jokainen, joka haluaa elää, ei tuota kuolemaa. Giljotiinin hetkellinen hyväksyminen johtaa sen institutionalisoitumiseen. Mutta samaan aikaan kuka tahansa elämää rakastava ei syleile riistäjäänsä. Sen tekeminen tarkoittaisi elämän vastustamista uhrautumisen, itserankaisun, työn ja kuoleman puolesta.
Työn hautausmaalla vuosisatoja kestänyt riisto on kasannut jättimäisen vuoren kostoa. Vallankumouksen johtajat istuvat tämän vuoren päällä ilmeettömästi. He etsivät parasta tapaa hyötyä siitä. Joten koston lietsominen täytyy osoittaa uuden valtakastin etuja vastaan. Symboleja ja lippuja. Iskulauseita ja monimutkaisia analyyseja. Ideologinen koneisto tekee kaiken mitä vaaditaan.
Työetiikka mahdollistaa tämän. Jokainen, joka nauttii työstään ja haluaa ottaa tuotantovälineet haltuun, ei tahdo asioiden menevän sokeasti eteenpäin. Kokemuksen kautta ne tietävät, että pomoilla on ollut puolellaan vahva organisaatio, jolla riisto on saatu toimimaan. Ne luulevat, että yhtä vahva ja täydellinen organisaatio mahdollistaa vapauden. Tehkää voitavanne, tuottavuus täytyy pelastaa hinnalla millä hyvänsä.
Mikä huijaus! Työetiikka on kristillistä uhraamisen etiikkaa, pomojen etiikkaa, jonka ansiosta historian verilöylyt ovat seuranneet toisiaan huolestuttavan säännöllisesti.
Nämä ihmiset eivät voi käsittää sitä, että voisi olla mahdollista olla tuottamatta mitään lisäarvoa, ja että siitä voisi myös kieltäytyä. Että voisi olla mahdollista ilmaista tahtonsa olla tuottamatta, ja näin taistella sekä pomojen taloudellisia rakenteita vastaan että koko läntiseen ajatteluun levinneitä ideologisia rakenteita vastaan.
Täytyy ymmärtää, että työetiikka on määrällisen vallankumousprojektin perusta. Työnvastaiset argumentit olisivat järjettömiä, jos niitä esittäisivät määrällisen kasvun logiikkaan perustuvat vallankumoukselliset organisaatiot.
Työetiikan korvaaminen riemun estetiikalla ei tarkoittaisi elämän loppumista, kuten niin monet huolestuneet toverit asian näkevät. Kysymykseen “mitä tulemme syömään?” voi varsin yksinkertaisesti vastata: “sitä mitä tuotamme”. Tuotanto ei vain tulisi enää olemaan se ulottuvuus, jossa ihminen määrittää itsensä, sillä se tapahtuisi leikin ja riemun piirissä. Tuotanto voisi tapahtua jonain luonnosta erillisenä, johon sitten liitetään jotain mikä on luontoa itsessään. Eli voisi olla mahdollista lakata tuottamasta minä tahansa hetkenä, sitten kun on riittävästi. Ainoastaan riemu olisi hillitöntä. Voima, joka on tuntematon aikakauttamme asuttaville sivistyneille toukille. Voima, joka moninkertaistaa vallankumouksen luovan impulssin tuhatkertaiseksi.
Kommunistisen maailman sosiaalista vaurautta ei mitata lisäarvon kasautumisella, vaikka se osoittautuisi proletariaatin puolueeksi itseään kutsuvan vähemmistön hallitsemaksi. Tämä tilanne uusintaa valtaa ja kiistää anarkian perimmäisen ytimen. Kommunistinen sosiaalinen vauraus syntyy vallankumouksen jälkeen tulevasta elämän mahdollisuudesta.
Kapitalistisen kasautumisen tilalle täytyy tulla laadullinen, ei määrällinen, kasautuminen. Elämän vallankumous ottaa pelkän taloudellisen vallankumouksen paikan, mahdollisuus tuottaa ottaa sokerikuorrutetun tuotannon paikan, riemu asettuu spektaakkelin tilalle.
Kieltäytyminen kapitalististen harhakuvien spektaakkelimaisista markkinoista tulee luomaan toisenlaista vaihtoa. Kuvitteellisesta määrällisestä muutoksesta todelliseen laadulliseen muutokseen. Tavarakierto ei tule perustamaan itseään tavaroiden kuvitelmien jähmettämiselle, vaan sille merkitykselle mikä niillä on elämälle. Ja sen täytyy olla elämän merkitys, ei kuoleman. Joten nämä tavarat tulevat olemaan vaihtohetkenään rajallisia, ja niiden merkitys on erilainen vaihtotilanteiden mukaan.
Samalla tavaralla voi olla syvällisen erilaisia “arvoja”. Se tulee henkilöitymään. Ei mitään tekemistä tuotannon kanssa sellaisena kuin me sen pääoman ulottuvuudessa tunnemme. Vaihdolla itsessään tulee olemaan erilainen merkitys, kun se nähdään rajattomasta tuotannosta kieltäytymisen kautta.
Ei ole sellaista asiaa kuin vapautettu työvoima. Ei ole sellaista asiaa kuin integroitu työvoima (manuaalis-älyllinen). Työnjako ja työvoiman myyminen, eli kapitalistinen tuotantomaailma, puolestaan on olemassa. Vallankumous on työvoiman negaatio ja riemun vahvistaminen. Mikä tahansa yritys määrätä ajatus työstä, “reilusta työstä”, työstä ilman riistoa, “itsehallinnoidusta” työstä, jossa riistetyt tulevat ottamaan itselleen koko tuotantoprosessin ilman riistoa, on petkutusta.
Käsitys tuotannon itsehallinnosta on pätevä ainoastaan kapitalismin vastaisen taistelun muotona. Itse asiassa sitä ei voida erottaa taistelun itsehallinnon ajatuksesta. Jos taistelu tukahdutetaan, itsehallinnosta tulee pelkkää oman riiston itsehallinnointia. Jos taistelu päättyy voittoon, tuotannon itsehallinnosta tulee turhaa, sillä vallankumouksen jälkeen tuotannon organisaatio on turhaa ja vastavallankumouksellista.
VI
Niin pitkään kun on heittäjänä, kyse on taidosta ja voitto helppoa; vain jos yht’äkkiä joutuu ottamaan kiinni tuota palloa, jota ikuinen pelikaveri heittää kohti, suoraan keskelle, kaikella voimallaan, kuolemattomia sillanrakentajia muistuttavilla kaarilla: vain silloin kopin ottaminen on voimaa, ei omaa voimaa, vaan maailman.
Rilke
Jokainen meistä uskoo joskus kokeneensa riemua. Joka ainut uskoo olleensa onnellinen ainakin kerran elämässään.
Tämä riemun kokemus on vain aina ollut passiivista. Meillä on tapana nauttia itsestämme. Emme voi “haluta” riemua, aivan kuten emme voi pakottaa riemua silloin kun haluamme.
Kaikki tämä erottelu itsemme ja riemun välillä riippuu siitä miten olemme “erotettuja” itsestämme, riiston prosessin kahteen osaan jakamia.
Painamme töitä vuoden ympäri saadaksemme lomien “riemua”. Niiden koittaessa tunnemme olevamme “pakotettuja nauttimaan” lomastamme. Eräs kidutuksen muoto. Sama pätee sunnuntaihin. Kauhea päivä. Vapaa-ajan harhakuvan ohentuminen osoittaa meille tämän kauppaspektaakkelin köyhyyden, jossa elämme.
Sama tyhjä katse syttyy puolityhjistä laseista, televisioruudusta, jalkapallo-ottelusta, heroiiniannoksesta, valkokankaasta, liikenneruuhkista, neonvaloista sekä valmistaloista, jotka ovat viimeistelleet maiseman tappamisen.
“Riemun” etsiminen kapitalistisen spektaakkelin eri “näytösten” syvyyksistä olisi sulaa hulluutta. Mutta pääoma haluaa juuri sitä. Riistäjiemme meihin ohjelmoima kokemus vapaa-ajasta on tappavaa. Se saa haluamaan töihin. Sitä päätyy suosimaan varmaa kuolemaa näennäisen elämän sijaan.
Mikään todellinen riemu ei voi tulla kapitalistisen riiston rationaalisista mekanismeista. Riemulla ei ole määrättyjä sääntöjä, joilla se voidaan luetteloida kuvastoon. Silti, meidän täytyy kyetä haluamaan riemua. Muuten olisimme hukassa.
Riemun etsiminen on näin ollen tahdon asia, vankka kieltäytyminen pääoman jäykistä olosuhteista ja sen arvoista. Ensimmäinen on se, että kieltäydytään työstä arvona. Riemun etsiminen voi toteutua vain leikin etsimisen kautta.
Joten leikki tarkoittaa jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet pääoman ulottuvuudessa. Seesteisen joutilaisuuden tapaan elämän velvollisuuksien vastapuolelle asettuva leikki on keinotekoinen, vääristynyt kuva siitä mitä se todella on. Yhteenoton nykyisellä tasolla ja pääoman vastaisen taistelun suhteellisessa kuristumisessa leikki ei ole “ajanvietettä” vaan ase.
Ironian oudossa käänteessä roolit kääntyvät nurin. Jos elämä on jotain vakavaa, kuolema on harhakuva siinä mielessä, että niin pitkään kun olemme elossa, kuolemaa ei ole olemassa. Nyt, kuoleman valta, pääoman valta, jossa koko olemisemme ihmisenä on evätty ja meidät on supistettu “esineeksi”, tuntuu hyvin vakavalta, järjestelmälliseltä ja kurinalaiselta. Mutta omistuspuuskassaan sen eettinen ankaruus, pakkomielle kaiken “tekemiseen”, peittää suuren illuusion: tavarahyödykkeen spektaakkelin täydellisen tyhjyyden, äärettömän kasautumisen hyödyttömyyden sekä riiston järjettömyyden. Joten työn maailman ja tuottavuuden suuri vakavuus kätkee vakavuuden täydellisen puuttumisen.
Tästä typerästä maailmasta kieltäytyminen, riemun, unelmien ja utopian etsiminen sen “vakavuuden puutteesta” puolestaan kätkee elämän kaikista vakavimman asian: kuolemasta kieltäytymisen.
Pääoman kanssa käytävässä fyysisessä yhteenotossa leikki voi ottaa erilaisia muotoja jopa aidan tällä puolen. Monia asioita voidaan tehdä “leikkisästi”, silti teemme suurimman osan asioista hyvin “vakavasti”, pitämällä yllämme pääomalta lainaamaamme kuoleman naamaria.
Leikkiä voidaan kuvata elinvoimaisena impulssina, joka on aina uusi, aina liikkeessä. Toimimalla ikään kuin leikkisimme, laitamme tuon impulssin mukaan toimintaamme. Vapautamme itsemme kuolemasta. Leikki saa meidät tuntemaan olevamme elossa. Se antaa jännitystä elämään. Toisessa toimintamallissa teemme kaiken ikään kuin velvollisuutena, ikään kuin meidän olisi “pakko” tehdä se.
Se on tämä pääoman vieraantumisen ja hulluuden vastapuolella oleva leikin alati uusi innostus, josta voimme löytää riemun.
Tässä on mahdollisuus irtiottoon vanhasta maailmasta. Mahdollisuus löytää uusia päämääriä sekä toisenlaisia arvoja ja tarpeita. Vaikka riemua ei voitaisikaan pitää ihmisen päämääränä, se on epäilemättä etuoikeutettu ulottuvuus, joka tekee pääoman kanssa käytävästä yhteenotosta erilaista, kun sitä haetaan tarkoituksellisesti.
VII
Elämä on niin tylsää ettei ole mitään muuta tekemistä kuin käyttää palkka viimeisimpään hameeseen tai paitaan. Veljet ja siskot, mitä todella haluatte? Istua pikaruokalassa etäisen, tyhjän ja tympiintyneen näköisenä, juomassa jotain mautonta kahvia? Vai kenties RÄJÄYTTÄÄ TAI POLTTAA SE.
The Angry Brigade
Olemme uponneet pääoman suureen spektaakkeliin kaulaamme myöten. Vuoron perään näyttelijöinä ja yleisönä. Vaihdamme rooleja, joko tuijotamme toisia suu auki tai saamme toiset tuijottamaan meitä. Olemme nousseet lasiseen vaunuun, vaikka tiedämme sen olevan pelkkä kurpitsa. Haltijakummin loitsu on lumonnut kriittisen tietoisuutemme. Nyt meidän täytyy pelata peliä. Ainakin keskiyöhön.
Köyhyys ja nälkä ovat edelleen vallankumouksen moottorit. Mutta pääoma laajentaa spektaakkelia. Se haluaa lavalle uusia esittäjiä. Maailman suurin spektaakkeli tulee vastakin yllättämään meidät. Aina monimutkaisempi, parempi ja järjestäytyneempi. Uudet pellet valmistautuvat nousemaan puhujapönttöön. Uusia villipetoja tullaan kesyttämään.
Määrän kannattajat, aritmetiikan rakastajat, tulevat ensimmäisenä paikalle parrasvalojen sokaistavaksi, kun ne raahaavat perässään välttämättömyyden massoja ja pelastuksen ideologiaa.
Yhdestä asiasta ne eivät tule pääsemään eroon: vakavuudestaan. Niiden suurin vaara on nauru. Pääoman spektaakkelissa riemu on kuolettavaa. Kaikki on synkkää ja kolkkoa, kaikki on vakavaa ja järjestyksessä, kaikki on rationaalista ja ohjelmoitua, ja juuri siitä syystä, että kaikki on valhetta ja kuviteltua.
Kriisien, kehittymättömyyden, köyhyyden ja nälän lisäksi pääoman viimeinen taistelu, se ratkaiseva, on taistelu tylsyyttä vastaan.
Myös vallankumouksellinen liike joutuu taistelemaan taistelunsa. Ei vain perinteisiä taisteluita pääomaa vastaan, vaan myös uusia, itseään vastaan. Tylsyys hyökkää sisältä, se aiheuttaa rappeutumista, tekee siitä tukehduttavaa, elinkelvotonta.
Jätetään rauhaan ne, jotka tykkäävät kapitalismin spektaakkelista. Ne jotka ovat varsin tyytyväisiä siitä, että saavat esittää osansa loppuun asti. Ne luulevat, että reformit voivat todella muuttaa asioita. Mutta se on ennen kaikkea ideologinen suojaverho. Ne tietävät aivan hyvin, että pienet uudistukset ovat yksi järjestelmän säännöistä. Pääoman kannalta on vain hyväksi, että asiat muuttuvat vähä kerrallaan.
Sitten on vallankumouksellinen liike, josta ei puutu sanallisesti pääomaa vastaan hyökkääviä ihmisiä. Nämä ihmiset aiheuttavat suurta hämmennystä. He tulevat esiin suurilla julistuksilla, mutta eivät enää tee vaikutusta kehenkään, kaikista vähiten pääomaan, joka ovelasti käyttää heitä spektaakkelinsa kaikista herkimpiin osiin. Kun se tarvitsee sooloilijaa, se laittaa lavalle yhden heistä. Lopputulos on säälittävä.
Totuus on siinä, että tavarahyödykkeiden spektaakkelimaiset mekanismit täytyy rikkoa astumalla pääoman piiriin, sen koordinaatiokeskuksiin, suoraan tuotannon perimmäiseen ytimeen. Miettikää mikä verraton riemun räjähdys, mikä suuri luova harppaus eteenpäin, mikä ihmeellisen päämäärätön päämäärä.
On vaikeaa astua pääoman mekanismeihin riemulla, elämän symbolein. Aseellinen taistelu on usein kuoleman symboli. Ei sen takia, että se tuo kuolemaa pomoille ja niiden palvelijoille, vaan koska se haluaa pakottaa ylivallan rakenteet kuolemaan itseensä. Toisella tavalla koettuna se todella olisi toiminnallista riemua, joka kykenisi rikkomaan tavarahyödykkeen spektaakkelin pakottamat rakenteelliset olosuhteet, kuten sotilaallisen puolueen ja vallan kaappaamisen, etujoukon.
Tämä on vallankumouksellisen liikkeen toinen vihollinen. Käsityskyvyttömyys. Kieltäytyminen näkemästä konfliktin uusia olosuhteita. Vaatimus menneisyyden mallien pakollisuudesta, vaikka niistä on nyt tullut osa spektaakkelia.
Uuden vallankumouksellisen todellisuuden tiedostamattomuus johtaa siihen, että teoreettinen ja strateginen tietoisuus liikkeen vallankumouksellisesta kapasiteetista jää puutteelliseksi. Eikä riitä sanoa vihollisen olevan niin lähellä, että on välttämätöntä hypätä tilanteeseen heti, tarkastelematta teoreettisia kysymyksiä. Tämä kaikki piilottaa kyvyttömyyden kohdata liikkeen uusi todellisuus ja välttää menneisyyden virheet, joilla on vakavia seurauksia nykyisyydessä. Ja tämä kieltäytyminen ruokkii kaikenlaisia rationalistisia poliittisia harhakuvitelmia.
Sellaiset kategoriat kuin kosto, johtajat, puolueet, etujoukko ja määrällinen kasvu tarkoittavat jotain vain tämän yhteiskunnan ulottuvuudessa, ja tällainen tarkoitus suosii vallan jatkumista. Kun asioita katsoo vallankumoukselliselta kantilta, eli kaiken vallan täyden ja määrätietoisen tuhoamisen kantilta, nämä kategoriat muuttuvat merkityksettömiksi.
Siirtymällä utopian ei-mihinkään, järkyttämällä työetiikkaa, muuttamalla sen riemun toteutumiseksi tässä ja nyt, löydämme itsemme rakenteesta, joka on kaukana historiallisista organisaatiomuodoista.
Tämä rakenne muuttuu jatkuvasti, ja näin ollen välttelee kivettymistä. Sitä kuvaa tuottajien itseorganisoituminen työpaikoilla sekä työnvastaisen taistelun itseorganisoituminen. Ei tuotannon välineiden haltuun ottaminen, vaan tuotannosta kieltäytyminen jatkuvasti muuttuvilla organisaatiomuodoilla.
Sama tapahtuu työttömien ja sekatyöläisten parissa. Tylsyyden ja vieraantumisen ärsyttämänä syntyy itseorganisoitumiseen pohjautuvia rakenteita. Ulkopuolisen organisaation säätämät ohjelmoidut päämäärät tappaisivat liikkeen ja hautaisivat sen tavarahyödykkeen spektaakkeliin.
Suurin osa meistä on sidottu tähän ajatukseen vallankumouksellisesta organisaatiosta. Jopa anarkistit, jotka torjuvat autoritaarisen organisaation, eivät halveksi sitä. Tältä pohjalta me kaikki hyväksymme ajatuksen siitä, että pääoman ristiriitaista todellisuutta vastaan voidaan hyökätä vastaavilla keinoilla. Teemme niin siitä syystä, että olemme vakuuttuneita näiden keinojen oikeutuksesta, kun ne syntyvät samalta taistelun kentältä kuin pääoma. Emme suostu myöntämään, että kaikki eivät ehkä näe asioita kuten me. Teoriamme on identtistä organisaatioidemme käytäntöjen ja strategian kanssa.
Autoritaarien ja meidän välillä on monia eroja, mutta ne kaikki sortuvat yhteiseen uskoon historiallisesta organisaatiosta. Anarkia saavutetaan näiden organisaatioiden työllä (huomattavia eroja näkyy vain tämän lähestymistavan menetelmissä). Mutta tämä usko viittaa johonkin hyvin tärkeään: koko rationalistiseen kulttuuriimme, jolla todellisuus selitetään edistyksellisillä termeillä. Tämä kulttuuri perustaa itsensä ajatukselle historian peruuttamattomuudesta, sekä tieteen analyyttiselle kapasiteetille. Tämä kaikki saa meidät näkemään nykyhetken pisteenä, jossa kaikki menneisyyden ponnistelut huipentuvat taistelussa kapitalistisen riiston pimeyden voimia vastaan. Sen seurauksena olemme vakuuttuneita siitä, että olemme paljon pidemmällä kuin edeltäjämme, kykenevämpiä kehittämään ja laittamaan käytäntöön teorioita ja organisatorisia strategioita, jotka ovat kaikkien menneisyyden kokeilujen summa.
Kaikki jotka torjuvat tämän tulkinnan löytävät automaattisesti itsensä todellisuuden ulkopuolelta. Todellisuuden, jolla määritelmällisesti tarkoitetaan historiaa, edistystä ja tiedettä. Kuka tahansa, joka torjuu tällaisen todellisuuden, on historian, edistyksen ja tieteen vastainen. Tuomittu ilman valitusoikeutta.
Tämän ideologisen panssarin vahvistamana lähdemme kaduille. Siellä törmäämme taistelun todellisuuteen, joka on rakentunut varsin eri tavalla. Se on rakentunut ärsykkeistä, jotka eivät astu analyysiemme kehykseen. Eräänä kauniina aamuna poliisi alkaa ammuskella rauhallisen mielenosoituksen aikana. Rakenne reagoi, toverit ampuvat myös, poliiseja kaatuu. Vastenmielistä! Se oli rauhanomainen mielenosoitus. Se ei ole voinut rappeutua yksilölliseksi sissiteoksi ilman provokaatiota. Mikään ei voi ylittää ideologisen organisaatiomme täydellistä kehystä, sillä se ei ole vain “osa” todellisuutta, vaan “koko” todellisuus. Kaikki sen ulkopuolella on hulluutta ja provokaatiota.
Supermarketteja tuhotaan, kauppoja ja ruokaa ja asevarikoita ryöstetään, luksusautoja poltetaan. Se on hyökkäys tavarahyödykkeen spektaakkelia vastaan sen kaikista näkyvimmissä muodoissaan. Uudet rakenteet liikkuvat siihen suuntaan. Ne saavat muotonsa äkillisesti, vain pienimmällä tarvittavalla strategisella suuntautumisella. Ei kiemuroita, ei pitkiä analyyttisia ennakkoedellytyksiä, ei monimutkaisia teorioita. Ne hyökkäävät. Toverit määrittävät itsensä näihin rakenteisiin. Torjuvat organisaatiot, jotka antavat valtaa, tyyneyttä, odottelua, kuolemaa. Heidän toimintansa on kritiikkiä näiden organisaatioiden itsetuhoiselle odotellaan-ja-katsellaan -lähestymistavalle. Vastenmielistä! On täytynyt tapahtua provokaatio.
Murtuma ulos perinteisistä poliittisista malleista, joka on muuttumassa liikkeen itsensä kritiikiksi. Ironiasta tulee ase. Se ei ole rajoittunut kirjoittajan tutkimuksiin, vaan massoihin, kaduille. Ei pelkästään pomojen palvelijat vaan myös kaukaisen ja hiljattaisen menneisyyden vallankumousjohtajat huomaavat olevansa pulassa. Kriisiin ajautuu sekä pikkupomon että johtoryhmän mentaliteetit. Vastenmielistä! Ainoa hyväksyttävä kritiikki suuntautuu pomoja vastaan, ja sen täytyy totella luokkataistelun historiallisen perinteen laatimia sääntöjä. Jokainen, joka irrottautuu seminaarista, on provokaattori.
Ihmiset ovat kyllästyneet kokouksiin, klassikoihin, hyödyttömiin marsseihin, hiukset neljään osaan halkoviin teoreettisiin keskusteluihin, loputtomiin rajanvetoihin, tiettyjen poliittisten analyysien yksitoikkoisuuteen ja köyhyyteen. He haluavat ennemmin rakastella, poltella, kuunnella musiikkia, käydä kävelyllä, nukkua, nauraa, leikkiä, tappaa poliiseja, rampauttaa journalisteja, tappaa tuomareita, räjäyttää varuskuntia. Vastenmielistä! Taistelu on hyväksyttävää vain ollessaan vallankumouksen johtajien käsitettävissä. Muuten on vaara siitä, että tilanne karkaa heidän hallinnastaan, ja on täytynyt tapahtua provokaatio.
Kiirehdi toveri. Ammu poliisi, tuomari, pomo. Nyt, ennen kuin uusi poliisi estää.
Kiirehdi sanomaan “Ei”, ennen kuin uusi tukahduttaminen vakuuttaa siitä, että sen sanominen on hyödytöntä ja hullua, ja että olisi parempi hyväksyä mielisairaalan vieraanvaraisuus.
Kiirehdi hyökkäämään pääomaa vastaan ennen kuin uusi ideologia tekee siitä pyhää. Kiirehdi kieltäytymään työstä ennen kuin joku uusi hienostelija kertoo taas kerran kuinka “työ vapauttaa”.
Kiirehdi leikkimään. Kiirehdi aseistautumaan.
VIII
Vallankumousta ei tule ennen kuin kasakat laskeutuvat.
Coeurderoy
Pääoman logiikassa leikki on myös arvoituksellista ja ristiriitaista, kun se käyttää sitä osana tavarahyödykkeen spektaakkelia. Se saavuttaa monia merkityksiä, joita se ei itsessään sisällä. Tämä monimerkityksellisyys on seurausta kapitalistisen tuotannon kuvitelmarakenteesta. Tällä tavalla pelistä yksinkertaisesti tulee tuotannon keskeytymistä, jokapäiväisen elämän “rauhan” sivujuonnetta. Joten leikistä tulee ohjelmoitua ja näyteltyä.
Ollessaan pääoman valtakunnan ulkopuolella, leikki rakentuu harmonisesti luovien virikkeidensä pohjalta. Se ei linkity tuotannon maailman vaatimiin performansseihin, vaan kehittyy omaehtoisesti. Leikki on riemukasta vain tässä todellisuudessa. Se ei “keskeytä” riiston aiheuttaman haavan onnettomuutta, vaan toteuttaa sen mahdollisuudet täysin, osallistuu elämän todellisuuteen. Tällä tapaa se asettuu vastapuolelle niitä temppuja, joilla kuoleman todellisuus yrittää – jopa leikin avulla – tehdä ankeudesta vähän vähemmän ankeaa.
Kuoleman todellisuuden tuhoajat taistelevat kapitalististen harhakuvien myyttistä valtaa vastaan. Tuo valta, vaikka pyrkii iänkaikkisuuteen, pyörii epävarmuuden hiekassa. Riemu syntyy tuhoavan toiminnan leikistä, siihen liittyvän syvällisen tragedian tunnistamisesta, sekä tietoisuudella innostuksen voimasta, joka kykenee surmaamaan kuoleman seitit. Kyse ei ole siitä, että kauhuun vastataan kauhulla, tragediaan tragedialla ja kuolemaan kuolemalla. Kyse on yhteenotosta riemun ja kauhun, riemun ja tragedian sekä riemun ja kuoleman välillä.
Poliisin tappamiseksi ei tarvitse pukea ylleen tuomarin kaapua, josta on pikaisesti putsattu aikaisempien tuomioiden veri. Oikeusistuimet ja tuomiot ovat aina osa pääoman spektaakkelia, jopa silloin kun ovat vallankumouksellisten pyörittämiä. Kun poliisi tapetaan, hänen vastuutaan ei punnita vaa’alla, yhteenotosta ei tule aritmeettinen kysymys. Kyse ei ole siitä, että ohjelmoidaan näkemystä vallankumouksellisen liikkeen ja riistäjien välisestä suhteesta. Kyse on välittömällä tasolla tapahtuvasta vastauksesta tarpeeseen, joka on rakentunut vallankumouksellisen liikkeen sisällä; tarpeeseen, jota kaikki maailman analyysit ja oikeutukset eivät olisi koskaan kyenneet määräämään.
Tämä tarve on hyökkäys vihollista vastaan: riistäjät ja heidän palvelijansa. Se kypsyy hitaasti liikkeen rakenteissa. Vain silloin, kun se nousee avoimesti esiin, liike siirtyy puolustuksesta hyökkäyskannalle. Analyysit ja moraaliset oikeutukset ovat yläjuoksun puolella, ei alajuoksulla niiden jaloissa, jotka lähtevät kaduille ja ovat valmiita pistämään sanat solmuun. Se on ollut olemassa vuosisatojen ajan, pääoman riistettyihin kohdistamassa järjestelmällisessä väkivallassa. Mutta se ei välttämättä tule esiin välittömästi valmiissa muodossa, joka olisi vain pyrkimystemme lisärationalisoimista, unelma siitä, että todellisuuteen pakotetaan malli, joka ei kuulu siihen.
Tuodaan kasakat alas. Emme kannata taantumuksen roolia. Kieltäydymme hyväksymästä pääoman kunnianhimoista kutsua. Sen sijaan, että ampuisimme tovereitamme tai toisiamme, on aina parempi ampua poliiseja.
Historiassa on aikoja, jolloin tiede esiintyy taistelijoiden tietoisuudessa. Sellaisina aikoina ei ole tarvetta totuuden tulkeille. Se syntyy asioista sellaisena kuin ne ovat. Taistelun todellisuus tuottaa teorian.
Tavaramarkkinoiden synty merkitsi pääoman muodostumista, siirtymää feodaalisista tuotantomuodoista kapitalistiseen muotoon. Tuotannon siirryttyä spektaakkelimaiseen vaiheeseensa tavaramuoto oli laajentunut kaikkeen mitä on olemassa: rakkauteen, tieteeseen, tunteisiin, tietoisuuteen jne. Spektaakkeli on laajentunut. Toisin kuin marxilaiset väittävät, toinen vaihe ei tarkoita ensimmäisen vaiheen korruptiota. Se on kokonaan erilainen vaihe. Pääoma ahmaisee kaiken, jopa vallankumouksen. Jos vallankumous ei onnistu murtautumaan ulos tuotantomallista, jos se vain väittää esittävänsä vaihtoehtoisia malleja, kapitalismi tulee nielaisemaan sen tavarahyödykkeiden spektaakkeliin.
Ainoastaan taistelua ei voi nielaista. Jotkut sen muodot, jotka kiteytyvät tiettyihin organisaatioihin, voivat päätyä spektaakkeliin. Mutta kun ne murtautuvat ulos siitä syvästä merkityksestä, jonka pääoma tuotannolle antaa, siitä tulee erittäin vaikeaa.
Toisessa vaiheessa kysymyksillä aritmetiikasta ja kostosta ei ole järkeä. Jos ne mainitaan, ne saavat vertauskuvallisen merkityksen.
Pääoman kuvitelmapeli (tavarahyödykkeen spektaakkeli) täytyy korvata sitä vastaan kohdistuvan aseistetun hyökkäyksen todellisella pelillä. Epätodellisen ja spektaakkelin tuhoamiseksi.
IX
Tee se itse
Se on helppoa. Voit tehdä sen itse. Yksin tai muutaman luotetun toverin kanssa. Ei tarvita monimutkaisia menetelmiä. Ei edes suurta teknistä tietämystä.
Pääoma on haavoittuva. Tarvitaan vain päättäväisyyttä.
Suuret puheet ovat tehneet meistä hidasjärkisiä. Kyse ei ole pelosta. Emme pelkää, olemme vain typerän täynnä valmiita ajatuksia, joista emme kykene murtautumaan ulos.
He, jotka ovat päättäneet toteuttaa tekonsa, eivät ole rohkeita ihmisiä. He ovat vain ihmisiä, jotka ovat selkeyttäneet ajatuksensa, jotka ovat käsittäneet, että on hyödytöntä nähdä sellaista vaivaa vain esittääkseen pääoman heille jakamaa roolia. Täysin tietoisina he hyökkäävät viileällä päättäväisyydellä. Ja niin tehdessään he toteuttavat itseään ihmisolentoina. He toteuttavat itseään riemussa. Kuoleman valta katoaa heidän silmiensä edessä. Vaikka he luovat tuhoa ja kauhua pomoille, heidän sydämissään sekä riistettyjen sydämissä on riemua ja rauhaa.
Vallankumouksellisilla organisaatioilla on vaikeuksia tämän ymmärtämisessä. Ne pakottavat mallin, joka uusintaa tuotannon todellisuutta. Jälkimmäisen määrällinen kohtalo estää niitä tekemästä mitään laadullista siirtoa kohti riemun esteettistä ulottuvuutta. Nämä organisaatiot myös näkevät aseellisen hyökkäyksen puhtaan määrällisessä valossa. Päämäärät päätetään rintamalinjojen suoran yhteenoton ehdoilla.
Tällä tavalla pääoma pystyy hallitsemaan mitä tahansa hätätilannetta. Se voi jopa sallia itselleen ristiriitojen hyväksymisen ylellisyyden, osoittaa spektaakkelimaisia päämääriä, hyödyntää tuottajiin kohdistuvia negatiivisia vaikutuksia spektaakkelin laajentamiseksi. Pääoma hyväksyy yhteenoton määrällisellä kentällä, sillä siellä se tietää kaikki vastaukset. Sillä on sääntöjen monopoli, ja se tuottaa itse kaikki ratkaisut.
Vallankumouksellisen teon riemu puolestaan on tarttuvaa. Se leviää kuin öljytahra. Leikistä tulee merkityksellistä silloin, kun se vaikuttaa todellisuuteen. Mutta tuo merkitys ei kiteydy ylhäältä hallitsevaan malliin. Se hajoaa tuhansiin merkityksiin, jotka kaikki ovat tuottavia ja epävakaita. Leikin sisäiset yhteydet hoituvat itsestään hyökkäyksessä. Mutta kokonaiskuva säilyy, tuo merkitys, joka leikillä on ulossuljetuille, jotka haluavat palan siitä. Ne jotka jo ennalta päättävät lähteä mukaan, sekä ne jotka “tarkkailevat” sen vapaudellisia seurauksia, ovat välttämättömiä itse pelille.
Riemun yhteisö rakentuu tällä tavalla. Se on spontaani tapa luoda kontaktia, perustavanlaatuista koko leikin syvällisimpien merkitysten toteutumiselle. Leikki on yhteisöllinen teko. Vain harvoin se esittää itsensä eristyneenä tosiasiana. Jos se niin tekee, se pitää usein sisällään fyysisen tukahduttamisen negatiiviset osatekijät, se ei ole leikin positiivista hyväksymistä taistelun luovana hetkenä.
Tämä yhteisöllinen käsitys leikistä estää mielivaltaisuutta siinä miten paljon leikille itsessään annetaan merkitystä. Yhteisöllisten suhteiden puuttuessa yksilö voi määrätä omat sääntönsä ja merkityksensä, joita kukaan muu ei pystyisi ymmärtämään, ja näin ollen tehdä leikistä pelkästään omien henkilökohtaisten ongelmiensa (työn, vieraantumisen, riiston) hetkellistä keskeytymistä.
Yhteisöllisen sopimuksen puitteissa leikki rikastuu vastavuoroisten tekojen vuorovaikutuksella. Luovuus on suurempaa silloin, kun se kumpuaa vastavuoroisesti vahvistetuista vapaista mielikuvituksista. Jokainen uusi keksintö, jokainen uusi mahdollisuus voidaan elää kollektiivisesti ilman ennalta määrättyjä malleja, ja niillä voi olla elinvoimainen vaikutus vaikka vain siten, että se on vain luova hetki, vaikka se kohtaisi tuhansia vaikeuksia toteutumisensa aikana. Perinteinen vallankumouksellinen organisaatio päätyy asettamaan omat teknikkonsa. Se pyrkii vääjäämättä kohti teknokratiaa. Toiminnan mekaaniseen puoleen liitetty suuri merkitys tuomitsee sen tälle tielle.
Vallankumouksellinen rakenne, joka etsii hetken riemua vallan tuhoamiseen tähtäävästä toiminnasta, pitää tuon tuhoamisen saavuttamiseen käytettäviä työkaluja pelkkinä keinoina. Kyseisiä työkaluja käyttävien ei pidä tulla niiden orjiksi. Aivan kuten ihmisten, jotka eivät tiedä kuinka käyttää niitä, ei pidä tulla niiden orjiksi, jotka tietävät.
Työkalujen diktatuuri on pahinta diktatuuria. Vallankumouksellisten tärkeimmät aseet ovat heidän päättäväisyytensä, omatuntonsa, yksilöllisyytensä. Aseet itsessään ovat pelkkiä työkaluja, ja sellaisena ne tulee jatkuvasti altistaa kriittiselle tarkastelulle. Aseiden kritiikin kehittäminen on välttämätöntä. Konepistoolin ja sotilaallisen tehokkuuden pyhittämistä on nähty liikaa.
Meidän täytyy päästä siitä yli, jotta voimme ymmärtää riemua vallankumouksellisen taistelun syvällisenä merkityksenä, joka väistää ne ansat, joita tavarahyödykkeen spektaakkeli asettaa tarunomaiseksi tehdyllä esineillä.
Kun pääoma kohtaa aseellisen taistelun, se tekee viimeisen ponnistuksensa. Se astuu viimeiselle rintamalleen. Se tarvitsee yleisen mielipiteen tukea voidakseen toimia kentällä, jossa se ei ole niin varma itsestään. Joten se päästää valloilleen psykologisen sodankäynnin, jossa se käyttää modernin propagandan hienostuneimpia aseita.
Pääoman fyysinen organisaatio tänä päivänä tekee siitä pohjimmiltaan haavoittuvan mille tahansa vallankumoukselliselle rakenteelle, joka kykenee itse päättämään oman ajoituksensa sekä hyökkäyksensä menetelmät. Se on varsin hyvin perillä tästä heikkoudesta ja yrittää paikata sitä. Poliisi ei riitä. Ei edes armeija. Se vaatii kansan itsensä jatkuvaa valppautta. Jopa proletariaatin kaikista nöyrimmän osan. Joten tämän takia sen täytyy murtaa luokkarintama. Sen täytyy levittää köyhien keskuuteen myyttiä aseellisten organisaatioiden vaaroista, sekä valtion, moraalin, lain ja muun vastaavan pyhyydestä.
Epäsuorasti se puskee nämä organisaatiot ja niiden militantit ottamaan tarkkoja rooleja. Tuohon “rooliin” astumisen myötä leikki menettää merkityksensä. Kaikesta tulee “vakavaa”, kuviteltua. Tapahtuu astuminen spektaakkelin piiriin ja tavarahyödykkeeksi tuleminen. Riemusta tulee “naamio”. Yksilöstä tulee anonyymi, joka elää rooliaan eikä enää kykene erottamaan ulkomuotoa ja todellisuutta.
Voidaksemme murtautua ulos tästä tavarahyödykkeiden teatterin taikapiiristä, meidän täytyy kieltäytyä kaikista rooleista, myös “ammattimaisen” vallankumouksellisen roolista.
Aseellisen taistelun ei tule antaa itsensä muuttua ammattilaisuudeksi, juuri siihen työnjakoon, johon kapitalistisen tuotannon ulkoiset puolet yrittävät sen pakottaa.
“Tee se itse.” Älä hajota leikin globaalia puolta kutistamalla sitä rooleihin. Puolusta oikeuttasi nauttia elämästä. Häiritse pääoman kuolemanprojektia. Tuo projekti voi astua luovuuden ja leikin maailmaan vain muuttamalla toimijan “leikkijäksi”, muuttamalla elävän luojan kuolleeksi henkilöksi, joka huijaa itsensä uskomaan olevansa elossa.
Jos “leikin maailma” muuttuu keskitetyksi, ei enää olisi mitään järkeä puhua leikistä. Meidän täytyy ottaa huomioon se mahdollisuus, että pääoma yrittäisi ottaa haltuun vallankumouksellisen ehdotuksen “aseistetusta riemusta”. Yksi tapa siihen voisi olla se, että leikin maailmaa koitettaisiin hallinnoida ulkopuolelta. Luomalla leikkijöiden rooleja sekä leikkikalun mytologiaa.
Murtamalla keskittämisen (aseellisen puolueen) siteet voi onnistua hämmentämään pääoman ideoita, sikäli kun ne on viritetty määrämarkkinoiden spektaakkelimaisen tuotannon koodiksi. Riemun koordinoima toiminta on arvoitus pääomalle. Se ei ole mitään. Se on vailla tarkkaa päämäärää, irrallaan todellisuudesta. Ja tämä johtuu siitä, että pääoman ydin, päämäärät ja todellisuus ovat kuvitteellisia, kun taas vallankumouksen ydin, päämäärät ja todellisuus ovat konkreettisia.
Kommunismin tarpeen koodi korvaa tuottamisen tarpeen koodin. Tämän leikin yhteisön tarpeen valossa yksilön päätöksistä tulee merkityksellisiä. Voidaan huomata menneisyyden kuolemanmallien epätodellinen luonne.
Pomojen tuhoaminen tarkoittaa tavarahyödykkeiden tuhoamista ja tavarahyödykkeiden tuhoaminen tarkoittaa pomojen tuhoamista.
X
Pöllö saa siivet
Ateenalainen sananlasku
“Pöllö saa siivet.” Moni huonosti alkavat toiminta päättyy hyvin. Tulkoon vallankumouksellisten niin pitkään viivyttämä vallankumous toteen huolimatta heidän halustaan yhteiskuntarauhaan.
Pääoma antaa viimeisen sanan valkotakkisille. Vankilat eivät kestä kauaa. Ne ovat linnakkeita menneisyydestä, joka elää vain joidenkin tärkeiden vanhojen taantumuksellisten fantasioissa, ja ne tulevat katoamaan yhdessä yhteiskunnalliseen ortopediaan perustuvan ideologian kanssa. Enää ei tule olemaan vankeja. Pääoman luoma kriminalisointi tullaan rationalisoimaan ja prosessoimaan mielisairaaloiden kautta.
Koko todellisuuden ollessa spektaakkelimainen tarkoittaa spektaakkelista kieltäytyminen todellisuuden ulkopuolelle asettumista. Jokainen, joka kieltäytyy tavarahyödykkeiden koodista, on hullu. Kieltäytyminen kumartamasta tavarahyödykkeen jumalan edessä johtaa mielisairaalalähetteeseen.
Siellä hoito on radikaalia. Ei enää inkvisitiolta opittua kidutusta tai verta seinillä; sellaiset asiat järkyttävät yleistä mielipidettä. Ne saavat omahyväiset ihmiset puuttumaan asioihin, häiritsevät spektaakkelin harmoniaa nostamalla tarvetta puolusteluille ja muutoksille. Persoonallisuuden täydellinen hävittäminen, mitä on pidetty ainoana sairaiden mielten radikaalina parannuskeinona, ei järkytä ketään. Niin pitkään kun kadunihminen tuntee olevansa kapitalistisen spektaakkelin levollisen ilmapiirin ympäröimänä, hän tuntee olevansa turvassa siltä, että sairaalan ovet koskaan sulkeutuisivat hänelle. Hulluuden maailma vaikuttaa hänestä olevan muualla, vaikka aina löytyy mielisairaala jokaisen tehtaan vierestä, jokaista koulua vastapäätä, jokaisen maatilkun takaa sekä jokaisen asuinalueen keskeltä.
Kriittisessä typeryydessämme meidän täytyy olla tarkkana, että emme petaa tietä valkotakkisille virkamiehille.
Pääoma on ohjelmoimassa massatasolla kiertävää tulkintakoodia. Tämän koodin pohjalta yleinen mielipide tottuu näkemään pomojen järjestystä vastaan hyökkäävät, eli vallankumoukselliset, käytännössä hulluina. Siksi heidät pitäisi sulkea mielisairaalaan. Vankilat ovat myös rationalisoitumassa saksalaisen mallin mukaan. Ensiksi ne muuttuvat vallankumouksellisten erikoisvankiloiksi, sitten mallivankiloiksi, sitten aivomanipulaation keskitysleireiksi ja lopulta mielisairaaloiksi.
Pääoman käyttäytymistä ei sanele pelkästään sen tarve puolustaa itseään riistettyjen taisteluilta. Se on tavarahyödyketuotannon koodin logiikan sanelemaa.
Pääomalle mielisairaala on paikka, jossa spektaakkelimaisen toiminnan globaalius keskeytyy. Vankila yrittää epätoivoisesti tehdä sen, mutta ei onnistu, sillä sen tiellä on yhteiskunnallisen ortopedian perusideologia.
Mielisairaalan “paikalla” puolestaan ei ole alkua tai loppua, ei historiaa, ei spektaakkelin muuntautumiskykyä. Se on hiljaisuuden paikka.
Toisella hiljaisuuden “paikalla”, hautausmaalla, on kyky puhua lujaa. Kuolleet puhuvat. Ja omat kuolleemme puhuvat kovaan ääneen. Ne osaavat olla raskaita, erittäin raskaita. Tästä syystä pääoma pyrkii siihen, että niitä olisi yhä vähemmän. Ja vastaavasti mielisairaaloiden “asiakkaiden” määrä kasvaa. “Sosialismin kotimaalla” on paljon opetettavaa tällä saralla.
Mielisairaala on täydellistä vapaa-ajan terapeuttista rationalisointia, työn keskeyttämistä ilman tavarahyödykkeen rakenteen traumaa. Tuottavuuden puute ilman sen torjumista. Hullun ei tarvitse tehdä töitä, ja näin hän vahvistaa työn olevan viisautta, hulluuden vastakohta.
Kun sanomme, että aika ei ole kypsä aseelliselle hyökkäykselle valtiota vastaan, avaamme mielisairaalan ovet tuollaisia hyökkäyksiä tekeville tovereille; kun sanomme, että aika ei ole valmis vallankumoukselle, kiristämme pakkopaidan naruja; kun sanomme, että objektiivisesti katsottuna nuo teot ovat provokaatioita, puemme ylle kiduttajien valkoiset takit.
Kun vastustajien määrä oli huomattava, tykinlaukaus oli tehokas. Kymmenen kuollutta oli siedettävä määrä. Kolmekymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta olisi jo historian käännekohta, niin sokaisevan kirkas vallankumouksellinen viitepiste, että se häiritsisi tavarahyödykkeen spektaakkelin rauhallista harmoniaa. Pääoma on sitä paitsi paljon ovelampi. Lääkkeet ovat neutraalimpia kuin luodit. Niillä on terapeuttisuuden alibi.
Lentäkööt pääoman hulluussäädökset sen itsensä kasvoille. Yhteiskunta on yksi suunnaton mielisairaala. Kääntykööt vastakohtien asetelmat toisin päin.
Yksilön neutraloiminen on jatkuva käytäntö pääoman esineellistetyssä totaalisuudessa. Mielipiteiden latistaminen on terapeuttinen prosessi, kuolemankone. Tuotantoa ei voi tapahtua ilman tätä kapitalismin spektaakkelimaisen muodon latistamista. Ja jos tuosta kaikesta kieltäytyminen, riemun valinta kuoleman edessä, on merkki hulluudesta, niin jokaisen on aika alkaa ymmärtää tuon kaiken alla vaanivia ansoja.
Koko läntisen kulttuuriperinteen koneisto on kuolemankone, todellisuuden negaatio, harhakuvan valta, joka on kasannut kaikenlaista häpeää ja epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja kansanmurhaa. Jos tuosta logiikasta kieltäytyminen tuomitaan hulluudeksi, meidän täytyy tehdä ero hulluuden ja hulluuden välille.
Riemu aseistaa itseään. Sen hyökkäys ylittää tavarahyödykkeen hallusinaation, koneiston, koston, johtajan, puolueen, määrämitan. Sen taistelu murtaa palasiksi voitonteon logiikan, markkinoiden arkkitehtuurin, elämän ohjelmoinnin, viimeisen asiakirjan viimeisessä arkistossa. Sen väkivaltainen räjähdys kumoaa riippuvaisuuden järjestyksen, positiivisen ja negatiivisen terminologian, tavarahyödykkeen illuusion koodin.
Mutta tämän kaiken täytyy pystyä kommunikoimaan itseään. Siirtymä riemun maailmasta kuoleman maailmaan ei ole helppo. Koodit ovat eri tahdeissa ja kumoavat toisensa. Se mitä pidetään harhakuvana riemun maailmassa on todellisuutta kuoleman maailmassa ja päinvastoin. Fyysinen kuolema, niin suuri pakkomielle kuoleman maailmassa, ei ole niin kuolettava kuin se mitä kaupustellaan elämänä.
Tästä johtuu pääoman kyky mystifioida riemun viestejä. Edes määrälogiikan vallankumoukselliset eivät kykene syvällisesti ymmärtämään riemun kokemuksia. Välillä ne epäröiden tekevät vähäpätöisiä yrityksiä. Toisina aikoina ne antautuvat tuomitsemiseen, joka ei kovin paljoa eroa pääoman vastaavasta.
Tavarahyödykkeen spektaakkelissa tavaroilla on väliä. Tuon kasautuneen massan aktiivinen elementti on työ. Tuotannon kehyksessä mikään ei voi olla positiivista ja negatiivista samaan aikaan. On mahdollista puolustaa työttömyyttä, joka ei ole työn negaatio, vaan sen väliaikainen keskeytyminen. Samalla tapaa on mahdollista puolustaa tavarahyödykkeettömyyttä, inhimillistettyä esinettä, mutta vain “vapaa-ajan” kehyksessä, eli jonain mikä on tuotettu harrastuksena, tuotantosyklin myöntäminä ajallisina taukoina. Tässä mielessä on selvää, että nämä käsitteet työttömyydestä ja tavarahyödykkeettömyydestä ovat yleisen tuotantomallin kannalta keskeisiä.
Toiminnallisen riemun osia on mahdollista kommunikoida vain selkeyttämällä riemun ja kuoleman merkityksiä kahden toisiaan vastaan kamppailevan vastakkaisen maailman ainesosina. Eikä tule harhautua kuvittelemaan sitä, että voisimme kommunikoida niiden kaikkia osia. Jokainen, joka alkaa kokemaan riemua, vaikka sitten sellaisessa yhteydessä, joka ei suoraan liity hyökkäykseen pääomaa vastaan, on valmiimpi tarttumaan hyökkäyksen merkitykseen. Ainakin enemmän kuin ne, jotka takertuvat edelleen vanhentuneeseen näkemykseen määrän harhakuvaan pohjautuvasta yhteenotosta.
Joten pöllö voi edelleen saada siivet ja lentää.
XI
Eteenpäin kaikki! Käsillä ja sydämillä, sanalla ja kynällä, tikarilla ja pyssyllä, ironialla ja kirouksella, varkaudella, myrkytyksellä ja tuhopoltolla, käydään… sotaan yhteiskuntaa vastaan!…
Dejaque
Jätetään taakse odottelu, epäröinti, unelmat yhteiskuntarauhasta, pienet kompromissit ja sinisilmäisyys. Kaikki kapitalismin kauppojen meille tarjoama vertauskuvallinen roska. Laitetaan sivuun suuret analyysit, jotka selittävät kaiken aina pienimpään yksityiskohtaan asti. Suunnattomat kokoelmat täynnä tervettä järkeä ja pelkoa. Laitetaan sivuun demokraattiset ja porvarilliset illuusiot keskustelusta ja dialogista, väittelystä ja yleiskokouksesta sekä mafiapomojen valistuneista kyvyistä. Laitetaan sivuun porvarillisen työetiikan sydämiimme kaivertama viisaus. Laitetaan sivuun uhrautumista ja tottelevaisuutta opettaneet kristinuskon vuosisadat. Laitetaan sivuun papit, pomot, vallankumoukselliset johtajat, vähemmän vallankumoukselliset johtajat sekä ne johtajat, jotka eivät ole vallankumouksellisia alkuunkaan. Laitetaan sivuun numerot, illuusiot määrästä, markkinoiden lait. Istutaan hetkeksi vainottujen historian raunioille pohtimaan. Maailma ei kuulu meille.
Jos sillä on herra, joka on riittävän tyhmä halutakseen maailman sellaisena kuin se on, annetaan se hänelle. Laskekoon hän rauniot rakennusten paikalla, hautausmaat kaupunkien paikalla, mudan jokien paikalla ja haisevan liejun merien paikalla.
Maailman suurin silmänkääntötemppu ei enää viihdytä meitä.
Olemme varmoja siitä, että riemun yhteisöt syntyvät taistelustamme tässä ja nyt.
Ja ensimmäistä kertaa elämä tulee kukistamaan kuoleman.
