Gabriel Pombo Da Silva: Hyökkäys jatkuu
(vuodelta 2010)
Veljet ja siskot, epämuodollinen mutta silti koordinoitu kapinallisen rakkauden ele on nyt takanamme. Se ilmaistiin, koettiin ja tunnettiin niin monilla eri keinoilla kuin vain luovuutemme, mielikuvituksemme ja halumme mahdollisti.
En selvästikään ole ainoa, joka syvästi liikuttui kutsuun tulleesta vastauksesta, vallankumouksellisen solidaarisuuden osoituksesta ja sen tuloksista. Enkä ole ainoa joka ei halua että kaikki noiden päivien aikana kokemamme ja jakamamme jäisi “vain” eleeksi. Eleet ovat (hetkien, tovereiden ja tilanteiden) muistamista varten. AJATUKSET ja TEOT ovat eteenpäin menemistä varten.
Emme muistele omiamme sen takia että voisimme luoda “alttareita” joissa itkeä jokaisen kuoleman vuosipäivänä, vaan pitääksemme toverimme mukana elämässämme ja toiminnassamme.
Toverimme eivät olleet sen koommin “enkeleitä” kuin “demoneita”. He olivat vastuullisia yksilöitä. He innostivat meitä ja tekevät niin yhä, sillä he muistuttavat meitä siitä että ne olosuhteet ovat yhä olemassa, joita vastaan he taistelivat.
Mikä oli Salvador Puig Antichin “rikos”? Agustin Rueda Sierrasin? Franco Serantinin? Giuseppe Pinellin? Soldeadin ja Edon? Carlo Giulianin? Paco Ortizin? Xosé Tarrion? Mauricio Moralesin? Mikä oli näiden tovereiden “rikos”? Mikä on tärkeämpää: heidän organisaatioidensa (jos he sellaisiin kuuluivat) kirjainlyhenteet vai heidän puolustamansa AJATUKSET?
Tiedättekö missä tovereidemme murhaajat ovat? Tiedättekö mitä kohteita vastaan toverimme hyökkäsivät? Mitä elämää he elivät? Mistä he unelmoivat?
Ricardo Flores Magon kirjoitti kerran: “Kapinalliset eivät luo maailman ongelmia. Maailman ongelmat luovat kapinallisia.”
Maailman ongelmat eivät selvästikään ratkea “itsestään”. Niiden ratkaiseminen on meidän tehtävämme.
Henkilökohtaisesti en aio odotella (toimimista) kunnes (riistettyjen, sorrettujen, tietämättömien, …) massat “heräävät”, enkä odota että “eliitti” ja niiden palkkasoturit luopuvat etuoikeuksistaan ja palkkapusseistaan ja saavuttavat “tietoisuuden” asemastaan.
Joitain ohjaa pelko, toisia ahneus tai välinpitämättömyys, ja suurin osa elää uppoutuneena henkisen yhdenmukaisuuden suohon. Joka päivä ne kaikki muistuttavat minua siitä että ratkaisut ongelmiin (sekä henkilökohtaisiin että poliittisiin) alkavat jokaisesta meistä. Kun näen oletettujen “tovereiden” pysyttelevän hiljaa – kauhuissaan siitä että korottaisivat ääntään, puhuisivat selkeästi, ja ottaisivat aseman epäoikeudenmukaisuutta vastaan – tulen entistä vakuuttuneemmaksi siitä että AJATUKSET ilman vakaumusta eivät ole minkään arvoisia.
Ketään ei varmaan yllätä että minulla on hyvä syy “puolustaa” jatkossakin suoraan toimintaan ryhtyviä anarkisteja, kuten Mauricio Moralesia ja Zoea.
Ei haaskata aikaamme ja henkeämme yrityksiin vakuuttaa niitä jotka ovat tuominneen suoran toiminnan vastineeksi nojatuolista ammattiliiton päämajassa, tai niitä jotka “puhuvat kuin häijyt kusipäät”, mutta elävät pelkkää tylsyyttä. Ne eivät tule tekemään vallankumousta.
On itsestämme kiinni olemmeko oman elämämme objekteja, subjekteja vai päähenkilöitä.
20. joulukuuta – 1. tammikuuta välille sijoittuneen taistelussa kaatuneiden (tai murhattujen) tovereidemme muistamisen ja kunnioittamisen aikana teimme monia asioita, jotka vahvistivat AJATUKSIAMME ja haluamme jatkaa hyökkäyskannalla (avoimin odotuksin).
Tämä aloite ei olisi onnistunut ilman meidän kaikkien sinnikästä panosta: nälkälakkoon osallistuneet veljet ja siskot, sekä muut tukea antaneet; ne jotka levittivät ja käänsivät viestejä ja tekstejä; monet jotka (sadoilla tavoilla) osoittivat mieltään ja pitivät tapaamisia, toivat näkyvyyttä protestille maalaamalla seiniä, ja etsivät öisiä rikoskumppanuuksia jättääkseen räjähteensä tai palopomminsa; veljet ja siskot, jotka taistelua ja sen materiaalisia tarpeita rahoittaakseen tarttuivat aseisiin ja pakkolunastivat temppeleistä jonne kapitalistisen riiston rikkaudet ja tavarat kerääntyvät; sekä tietenkin veljet ja siskot Tijuanassa, jotka aloittivat uuden vuoden kauniisti tulittamalla palkkasotureiden partioita konetuliaseilla.
Kyllä, me teimme sen kaiken, ja olimme raivoisia. Kiitos kaikille, veljet ja siskot, siitä että olitte siellä, solidaarisuudestanne ja vallankumouksellisesta rakkaudestanne.
Jokainen toteutettu teko tai mielenilmaus luo ja vahvistaa meidät käynnissä olevassa sosiaalisessa sodassa yhdistävää rikoskumppanuuden tunnetta ja yhteisyyttä, osoittaen samalla että historiamme ja soturitietoisuutemme muodostuu tässä ja nyt.
Olemme murtautuneet pois keskuudessamme vallinneesta eristyneisyydestä ja turhista jakolinjoista. Olemme osoittaneet “toiminnallista” vahuuttamme ja vakaumustamme, rakkautta ja raivoa, kansainvälisyyttä ja taistelevaa päättäväisyyttä, kaikkea tätä hajautetusta antiautoritaarisesta näkökulmasta käsin.
Olen samaa mieltä Presxs a la kallea tekevien chileläisten veljien ja siskojen kanssa (vahva halaus teille!), jotka kirjoittavat: Ei ole mahdollista sitoutua vain yhteisyyteen perustuvaan mobilisaatioon, tai pelkästään vaatimuksille perustuvaan. Tarkoitus on pyrkiä tasapainottamaan kummatkin, ja tietää milloin käyttää mitäkin. Tässä mielessä emme voi kritisoida vaatimuksiin pohjautuvia mobilisaatioita (esimerkiksi ratsioita tai eristystä vastaan) tai yhteisyyteen pohjautuvia mobilisaatioita, jotka joidenkin unelmoijien mielestä eivät “saavuta mitään konkreettista”.
No… mitään konkreettista ei usein “saavuteta” (esimerkiksi taisteluissa erikoisvankiloita, ratsioita, tilojemme ja sosiaalikeskusten häätöjä vastaan jne.) mobilisoitumalla vaatimusten ympärille, mutta se ei ole mikään syy hylätä niitä. Toisaalta taas taisteluita ei voida mitata “saavutusten” tai “menetysten” kaltaisilla “markkina-arvoilla”. On “tappioita” jotka vievät meitä eteenpäin, sekä “voittoja” jotka pidättelevät meitä (vaikka asia ei ensivilkaisulla vaikuttaisikaan siltä). Taistelu ei ole kilpailua, vaan prosessi joka kehittyy yrityksestä muuttaa tai tuhota se mikä tuhoaa meidät. Tavoitteidemme saavuttaminen riippuu kyvyistämme ja keinoistamme: Voimme joko päästä puoliksi perille, tai kruunata suunnitelmamme onnistumisella.
Se mitä kukaan ei voi koskaan viedä meiltä pois, on se mitä opimme prosessista (muistomme ja kokemuksemme), eikä kukaan voi sanoa ettemme olisi kokeilleet kaikkea.
Niin paljon kuin se saattaakin kasata taakkaa hartioillemme, kaikki prosessin osatekijät eivät ole käsissämme (eikä vallassaolijoilla ole kaikki hallinnassa), mutta meillä on suunnaton asevarasto teoriaa ja käytäntöä, jota voimme testata. Ei keskitytä yhteen keinoon muiden kustannuksella. Jotkut niistä tulevat olemaan tehokkaita, mutta kaikki riippuu siitä mihin pyritään.
Tässä vaiheessa haluan lähettää terveiseni joulukuun 23. Chilen Santiagossa järjestetyn mielenosoituksen tukahduttamisen uhreille: olkaa vahvoja, compitas!!!
Kunnialla tervehdin myös Culminen veljien ja siskojen ehdotusta: arkipäiväistä pohdintaa, nälkälakko ilman vaatimuksia, kansainvälisiä yhteyksiä, epämuodollinen kapinallinen projekti. Kiinnostuneet toverit voivat vilkaista osoitetta culmine.noblogs.org. Muistakaa että kaksi Culminen toveria ovat “tuomiolla” 19. tammikuuta 2010.* Ollaan valmiita osoittamaan solidaarisuutta näille tovereille. Kaikki solidaarisuus heille, kaikki vastenmielisyys fasistiagitaattoreille!!
Lisäkysymys kansainvälisille veljille ja siskoille meksikolaisen toverin Socorro Molinero Armentan pidätyksestä: tietääkö kukaan minne hänelle voi kirjoittaa?
No, riittävästi kirjoitusta tälle päivälle. Jatketaan keskustelua Culminen ja Presxs a la kallen tovereiden ehdottamista asioista, jotta voimme paneutua syvällisemmin niissä käsiteltyihin aiheisiin.
Vahva anarkinen ja vallankumouksellinen syleily kaikille salaliittolaisille.
– Gabriel Pombo Da Silva, Aachenin Kuolemanleiri, Saksa, tammikuu 2010.
* Huomio Culminesta: kaksi toveria vapautettiin syytteistä “kumouksellisesta yhteenliittymästä”.
(2014) Toveri Gabrielin nykyinen osoite, hän puhuu espanjaa ja saksaa.
Gabriel Pombo Da Silva
CP A-Lama (Pontevedra)
Monte Racelo s / n 36830 A-Lama (Pontevedra)
España
