Efrain Plaza Olmedo oli puuseppä ja anarkisti, joka tykkäsi lukea Max Stirneriä ja kumppaneita. Hän tykkäsi myös kirjoittaa, ja raapusti tekstin “Etsi itsellesi revolveri”. Hän uskoi yksilölliseen toimintaan taistelun muotona kamppailussa pääomaa ja riistoa vastaan. Hän uskoi myös että oli välttämätöntä olla koko ajan aseistettu, ja siksi hän osi revolverin 1909, 23-vuotiaana. Talvella 1912 Efrain lähti Santiagon keskustasta tarkoituksenaan tappaa joku porvari. Hän ampui hengiltä kaksi yläluokan edustajaa. Sen jälkeen hän yritti paeta, mutta lynkkaushimoisten kansalaisten joukko pysäytti hänet välittömästi. Efrain huusi: “Olen iloinen kostettuani sorrettujen puolesta!”
Kuulusteluissa hän julisti että “vain väkivaltaisilla keinoilla voidaan kumota nykyinen asiain tila.” Myöhemmin hän lisäsi ostaneensa revolverin “tappaakseen presidentti Pedro Monttin ja joitain sotilasjohtajia, jotka olivat vastuussa Santa Marian koulun verilöylystä*.” Chilen presidentti Pedro Montt oli suoraan vastuussa Santa Marian verilöylystä, mutta hän lähti myöhemmin Eurooppaan, eikä Efrain näin ollen kyennyt tappamaan häntä.
Efrainin teon jälkeen lehdistö ja julkinen sana aloittivat jatkuvan keskustelun väkivallasta. Jotku La Batalla lehteen kirjoittaneet anarkistit sanoivat: “Toveri! Idiootit saattavat sanoa sinua murhaajaksi, mutta meidän mielestämme sinä olet oikeassa.” Samaan aikaan kapinan palomiehet – ne jotka aina ottavat etäisyyttä puhumalla taustoista – kutsui häntä henkisesti häiriintyneeksi, ja sanoivat hänen tekonsa edustivat yksilöä joka oli äärimmäisen herkkä vallan väärinkäytölle.
Oikeudenkäynnin aikana syyttäjä vaati tuomiota sanomalla: “Syytetty Plaza Olmedo ei kiistä lausuntoa jossa hän tunnusti kaksoismurhan …että hän lähti kotoaan revolveri taskussa, tarkoituksenaan tappaa porvari… että jonkin aikaa sitten Iquiquessa tapahtuneen työläisten joukkosurman jälkeen, sekä El Tenienten kaivoksen katastrofin rohkaisemana, hän päätti hyökätä porvaristoa vastaan kostaakseen työväenluokan puolesta. Hän pitää tiukasti kiinni siitä että teko oli tahallinen, ja sanoo sen olleen seurausta anarkistisista ihanteistaan.”
Toukokuun puolivälissä 1913 Efrain tuomittiin 20 vuoden vankeuteen, aikaisemman rikoshistorian puuttuminen esti kuolemantuomion langettamisen.
Plaza Olmedo jatkoi protestejaan myös kaltereiden takana. La Batallan tovereille lähettämissään viesteissä hän kertoi siitä kuinka vartijat pakottivat hänet osallistumaan sunnuntaimessuun laittamalla hänet käsirautoihin ja hakkaamalla. Tästä huolimatta pappi ei päässyt sanomaan sanaakaan, kun Efrain solvasi sekä pappia, vartijoita että tuomaria. Selliin palattuaan Efrain jatkoi papin ja tuomarin solvaamista, joten vartijat yrittivät laittaa hänet kahleisiin, mitä hän vastusti sellissä olleella rautatangolla, onnistuen tainnuttamaan yhden vangitsijoistaan.
Hänen jatkuva kahakointinsa johti lukemattomiin konflikteihin, ja hän myös yritti levittää ideoitaan muiden vankien keskuuteen. Nälkälakkojen ja mellakoiden määrä moninkertaistui, kuten myös vaatimukset Santiagon vankilan viranomaisia kohtaan, jotka rankaisivat häntä neljän vuoden eristyksellä ilman vierailuoikeutta. Myöhemmin hänet siirrettiin Talcan vankilaan, mikä katkaisi hänen yhteytensä tovereihin, mutta lisäsi tukea anarkistilehdistössä ja sen ulkopuolella.
Yrittäessään saada työläisten sympatiat puolelleen, nuorten upseerien liike kääntyi vasemmiston puoleen tammikuussa 1925 ja armahti Efrainin. Maaliskuun 1925 ensimmäisenä sunnuntaina hän jätti Talcan vankilan taakseen 39 -vuotiaana, oltuaan 13 vuotta poliittisena vankina, siitä 56 kuukautta täydessä eristyksessä. Myöhemmin hän kertoi Accion Directa -lehdelle: “Toverit, vankila ei piinannut minua. Elin koko ajan, huolimatta kaikista kurjuuksista.” Vapautumisensa jälkeen hän osallistui aktiivisesti Santiagossa mielenosoituksiin halvempien vuokrien ja parempien elinolojen puolesta.
Conchalissa löytyi tienposkesta puun alta ruumis 27. huhtikuuta 1925. Se oli Efrain Plaza Olmedo. Anarkistilehdistö julisti: “Itsemurha vai murha? Ei väliä. Kaikki merkit viittaavat kapitalismiin ja valtioon eniten syyllisinä miehen kuolemaan, joka lämmön ja rakkauden täyttämillä sanoillaan, sekä vallankumouksellisella toiminnallaan, sai heidät miettimään kahdesti laittomia pyrkimyksiään.”
* Santa Marian koulun verilöylyssä 21. joulukuuta 1907, Chilen armeija hyökkäsi lakkoilevia kaivostyöläisiä vastaan, ja tappoi yhteensä noin 2000 ihmistä, joukossa työläisten vaimoja ja lapsia.
Alfredo M. Bonanno
(1977)
I
Pariisissa 1848 vallankumous oli loma ilman alkua tai loppua.
Bakunin
Miksi ihmeessä nuo rakkaat lapset ampuivat Montanellia jalkoihin? Eikö olisi ollut parempi ampua häntä suuhun?
Tietenkin olisi. Mutta se olisi ollut myös rankempaa. Kostonhimoisempaa ja synkempää. Tuollaisen pedon rampauttamisella voi olla syvempiä merkityksiä, jotka ylittävät koston, rangaistuksen hänen vastuistaan, fasistijournalisti ja pomojen lakeija kun on.
Rampauttaminen pakottaa hänet ontumaan, saa hänet muistamaan. Lisäksi rampauttaminen on hyväksyttävämpi ajanviete kuin suuhun ampuminen, jolloin aivonpalasia lentelee silmäkuopista.
Toveri, joka astuu aamuisin sumuun kävelläkseen tehtaan tai toimiston tukahduttavaan ilmapiiriin vain nähdäkseen samat kasvot: esimies, vuorovahti, hetken vakooja, stahanovilainen-jolla-on-seitsemän-lasta-elätettävänä. Tuo toveri tuntee tarpeen vallankumoukselle, taistelulle ja fyysiselle yhteenotolle, jopa kuolettavalle. Mutta hän haluaa myös saada itselleen jotain riemua nyt, tässä. Ja hän vaalii tätä riemua fantasioissaan, kun hän kävelee sumuun ja kuluttaa tuntikausia junissa tai raitiovaunuissa, tukehtuu joutaviin menemisiin toimistossa tai keskelle hyödyttömiä pultteja, jotka pitävät kasassa pääoman hyödyttömiä mekanismeja.
Hyvitetty riemu, vapaat viikonloput tai pomojen maksamat vuosilomat ovat kuin rakastelusta maksaminen. Vaikuttaa samalta, mutta jotain puuttuu.
Sadat teoriat kasautuvat kirjoihin, pamfletteihin ja vallankumouksellisiin lehtiin. Meidän täytyy tehdä sitä, tehdä tätä, nähdä asiat sillä tavalla kuin tämä sanoi tai tuo sanoi, sillä ne ovat tämän tai tuon menneen todellisia tulkkeja, niitä joiden isolla kirjoitetut nimet täyttävät läkähdyttäviä klassikoita.
Jopa tarve pitää ne helposti saatavilla on osa liturgiaa. Niiden puuttuminen olisi huono merkki, epäilyttävää. Joka tapauksessa ne on hyödyllistä pitää käsillä. Painonsa vuoksi niillä voi aina heittää jotain kiusankappaletta. Ei uusi, mutta joka tapauksessa terve vahvistus menneiden (ja nykyisten) vallankumouskirjoitusten hyödyllisyydelle.
Näissä opuksissa ei ole koskaan mitään riemusta. Luostarin niukkuuden ei tarvitse yhtään kadehtia niiden sivuilta huokuvaa tunnelmaa. Niiden kirjoittajat, koston ja rankaisun papit, kuluttavat aikansa punnitsemalla syyllisyyttä ja kostoa.
Lisäksi nuo farkkuihin pukeutuneet neitsyet ovat tehneet siveysvalan, joten he myös odottavat sitä muilta. He haluavat palkinnon uhrauksestaan. Ensin he hylkäsivät alkuperäisen luokkansa mukavuudet, sitten laittoivat kykynsä osattomien käyttöön. He ovat tottuneet käyttämään sanoja, jotka eivät ole heidän omiaan, sekä laittamaan näytille likaiset pöytäliinat ja petaamattomat pedit. Jotta joku kuuntelisi heitä.
He unelmoivat siisteistä vallankumouksista, huolellisesti laadituista periaatteista, anarkiasta ilman kuohuntaa. Jos asiat saavat odottamattoman käänteen, he huutavat provokaatiota. Huutavat niin lujaa, että poliisikin kuulee heidät.
Vallankumoukselliset ovat hurskasta väkeä. Vallankumous ei ole hurskas tapahtuma.
II
Kutsun kissaa kissaksi
Boileau
Meitä kaikkia kiinnostaa vallankumouksellinen ongelma siitä kuinka ja mitä tuottaa, mutta kukaan ei nosta esiin sitä, että tuottaminen on vallankumouksellinen ongelma. Jos tuotanto on kapitalistisen riiston ytimessä, tuotannon muodon muuttaminen vaihtaisi vain riiston muotoa.
Kissa, vaikka sen maalaisi punaiseksi, on silti kissa.
Tuottaja on pyhä. Näpit irti! Pyhitä hänen uhrauksensa vallankumouksen nimissä ja les jeux sont faits.
“Ja mitä me tulemme syömään?”, kysyvät huolestuneet ihmiset. “Pettua”, sanoo realisti, toinen silmä kulhossa ja toinen pyssyllä. “Ajatuksia”, julistaa päästään pyörällä oleva idealisti, toinen silmä unelmien kirjassa ja toinen ihmiskunnassa.
Kuka tahansa tuottavuuteen koskeva on ylittänyt rajan.
Kapitalismi ja sitä vastaan taistelevat istuvat vierekkäin tuottajan ruumiin vieressä, mutta tuotannon täytyy jatkua.
Poliittisen talouden kritiikki on tuotannon muodon rationalisoimista pienimmällä ponnistelulla (niiden toimesta, jotka nauttivat sen kaikista hyödyistä). Kaikki muut, riistosta kärsivät, joutuvat pitämään huolen siitä ettei mitään puutu. Kuinka me muuten voisimme elää?
Pimeyden lapsi ei näe mitään astuessaan valoon, kuten ei nähnyt hapuillessaan pimeässä. Riemu sokaisee hänet. Se tappaa hänet. Joten hän sanoo sen olevan hallusinaatio ja tuomitsee sen.
Veltto ja läski porvari paistattelee ylenpalttisessa joutilaisuudessa. Joten nautinto on syntiä. Se tarkoittaisi samojen tuntojen jakamista porvariston kanssa ja tuottavan proletariaatin pettämistä.
Ei aivan. Porvaristo tekee suuria ponnisteluja pitääkseen riiston käynnissä. Myös porvari on stressaantunut eikä koskaan löydä aikaa riemulle. Hänen risteilynsä ovat tilaisuuksia uusille sijoituksille, rakastajansa viidensiä kolonnia kilpailijoiden urkkimiseksi.
Tuottavuuden jumala tappaa jopa kaikista uskollisimmat seuraajansa. Kun niiden päät kiskaisee irti, sisältä ei valu muuta kuin roskaa.
Nälkäiset ressukat vannovat kostoa nähdessään tärkeiden hännystelijöiden ympäröimät rikkaat. Ennen kaikkea, vihollinen täytyy tuhota. Mutta pelastakaa saalis. Vaurautta ei pidä tuhota, se täytyy käyttää. Sillä ei ole väliä mitä se on, minkä muodon se ottaa tai mitä työllistymismahdollisuuksia se tarjoaa. Vain sillä on väliä, että se otetaan siltä joka sitä kulloinkin pitää, jotta kaikilla on pääsy siihen.
Kaikilla? Tietenkin, kaikilla.
Ja kuinka se tulee tapahtumaan?
Vallankumouksellisella väkivallalla.
Hyvä vastaus. Mutta oikeasti, mitä teemme sitten, kun olemme katkoneet niin monia kauloja, että se alkaa jo tympimään? Mitä teemme sitten, kun mistään ei enää löydy kartanonherroja, ei vaikka etsisimme niitä lyhtyjen kanssa?
Sitten on vallankumouksen kukoistuksen aika. Jokaiselle tarpeidensa mukaan, jokaiselta kykyjensä mukaan.
Nyt tarkkana, toveri. Haiskahtaa kirjanpidolta. Puhumme kulutuksesta ja tuotannosta. Kaikki on edelleen tuotannon piirissä. Aritmetiikka luo turvallisuuden tunnetta. Kaksi kertaa kaksi on neljä. Kuka kiistäisi tämän “totuuden”? Numerot hallitsevat maailmaa. Jos niin on ollut tähänkin asti, miksi niin ei olisi vastaisuudessakin?
Me kaikki tarvitsemme jotain kiinteää ja kestävää. Kiviä, joista rakennetulla muurilla padota kurkkua kuristavat mielijohteet. Me kaikki tarvitsemme objektiivisuutta. Pomo vannoo lompakollaan, maalainen lapiollaan, vallankumouksellinen pyssyllään. Jos sisään laskee hippusen kritiikkiä, koko korttitalo sortuu.
Jokapäiväisen maailman raskas objektiivisuus ehdollistaa ja uusintaa meitä. Olemme kaikki päivittäisen latteuden lapsia. Jopa puhuessamme “vakavista asioista”, kuten vallankumouksesta, silmämme ovat kiinni kalenterissa. Pomo pelkää vallankumousta, koska se veisi pois hänen vaurautensa, maalainen tekee sen saadakseen palan maata, vallankumouksellinen kokeillakseen teoriaansa.
Jos kysymys nähdään näillä ehdoilla, ei ole eroa lompakon, maan ja vallankumouksellisen teorian välillä. Kaikki nämä objektit ovat varsin kuvitteellisia, pelkkiä peilejä ihmisen harhakuvista.
Ainoastaan taistelu on aitoa.
Se tekee eron pomon ja maalaisen välille, sekä muodostaa yhteyden jälkimmäisen ja vallankumouksellisen välille.
Tuotannon ottamat organisaatiomuodot ovat ideologisia välineitä peittämään kuvitteelliset yksilölliset identiteetit. Identiteetti heijastetaan kuvitteelliseen taloudellisen arvon käsitteeseen. Koodi luo sen tulkinnan. Pomot hallitsevat osaa tästä koodista, kuten voimme nähdä kuluttajuudessa. Psykologisen sodankäynnin ja täyden tukahduttamisen teknologia auttaa vahvistamaan ajatusta siitä, että ihmisyys syntyy tuottajuudesta.
Koodin muita osia voidaan muokata. Ne eivät voi käydä läpi vallankumouksellista muutosta, niitä pelkästään sovelletaan eri aikoina. Mietitään esimerkiksi massakuluttajuutta, joka on ottanut takavuosien ylellisyyskulutuksen sijan.
Sitten on hienostuneempia muotoja, kuten tuotannon itsehallinto. Toinen osatekijä riiston koodissa.
Ja niin edelleen. Kuka tahansa, joka päättää järjestää elämäni puolestani, ei voi koskaan olla toverini. Jos ne yrittävät oikeuttaa tämän sillä, että jonkun täytyy “tuottaa”, sillä muuten me kaikki menetämme identiteettimme ihmisinä ja joudumme “villin raakalaisluonnon” pauloihin, vastaamme siihen, että ihmis-luonto -suhde on valistuneen marxilaisen porvariston tuote. Miksi ne halusivat muuttaa miekan auraksi? Miksi ihmisen täytyy jatkuvasti pyrkiä erottamaan itsensä luonnosta?
III
Ihminen, jos ei voi saavuttaa välttämätöntä, uuvuttaa itsensä hyödyttömään.
Goethe
Ihminen tarvitsee monia asioita.
Tämä ymmärretään usein niin, että ihmisellä on tarpeita, joita hänen on pakko tyydyttää.
Tällä tapaa ihmiset muuttuvat historiallisesti määritellyistä yksiköistä kahtalaisuudeksi (keinot ja päämäärät samanaikaisesti). He toteuttavat itseään tyydyttämällä tarpeensa (esim. työn avulla), ja näin tulevat oman toteutumisensa välineiksi.
Jokainen voi nähdä kuinka paljon tällaisiin toteamuksiin kätkeytyy harhaluuloja. Jos ihminen työn avulla erottaa itsensä luonnosta, kuinka hän voi toteuttaa itsensä tarpeidensa tyydyttämisellä? Sitä varten hänestä olisi jo tullut “ihminen”, joten hän olisi täyttänyt tarpeensa, mikä tarkoittaa sitä ettei hänen tarvitsisi tehdä töitä.
Tavarahyödykkeillä on syvällisen symbolinen sisältö. Niistä tulee viitekohtia, mittayksiköitä, vaihtoarvoa. Spektaakkeli alkaa. Roolit jaetaan ja ne uusintavat itseään äärettömyyksiin. Näyttelijät jatkavat rooliensa esittämistä ilman suurempia muutoksia.
Tarpeiden tyydyttämisestä tulee pelkkä refleksi, marginaalivaikutus. Väliä on sillä, että ihmiset muutetaan “esineiksi”, ja siinä samalla muutetaan kaikki muukin. Luonnosta tulee “esine”. Käytettynä se korruptoituu, kuten käy myös ihmisen elintärkeille vaistoille. Kuilu avautuu luonnon ja ihmisen välille. Se pitää täyttää, ja juuri siihen tavaramarkkinoiden laajeneminen pyrkii. Spektaakkeli laajenee siihen pisteeseen asti, että se ahmaisee itsensä kaikkine ristiriitoineen. Näyttämö ja yleisö astuvat samaan piiriin, haluavat astua spektaakkelin seuraavalle tasolle, ja niin edelleen aina äärettömyyksiin asti.
Tavarahyödykkeiden koodista pakenijat eivät muutu esineiksi ja he putoavat spektaakkelin “ulkopuolelle”. Heitä osoitetaan sormella ja heidät ympäröidään piikkilangalla. Jos he torjuvat globalisaation tai vaihtoehtoisen koodiston, heidät kriminalisoidaan. He ovat selvästikin hulluja! Ei ole sallittua torjua harhakuvia maailmassa, jonka todellisuus on perustunut harhakuviin, konkreettisuus epätodelliseen.
Pääoma hallinnoi spektaakkelia kasautumisen lakien mukaan. Mutta mitään ei voi kasata äärettömästi. Ei edes pääomaa. Rajaton määrällinen prosessi on harhakuva, ja jos tarkkoja ollaan, määrällinen harhakuva. Pomot ymmärtävät sen täysin. Riisto ottaa eri muotoja ja ideologisia malleja juuri siitä syystä, että se voi taata tämän kasautumisen toteutumisen laadullisesti erilaisilla tavoilla, sillä se ei voi jatkaa määrällistä puolta äärettömiin.
Sillä, että koko prosessi muuttuu järjettömäksi ja kuvitteelliseksi, ei ole pääoman kannalta paljoa väliä, sillä juuri tämän avulla se pystyy pitämään ohjakset itsellään ja laatimaan säännöt. Jos sen täytyy myydä harhakuvia todellisuuden tilalle ja tehdä sillä vielä rahaa, niin tehdään sitten niin liikoja kyselemättä. Riistetyt kuitenkin maksavat laskun. Joten tempun huomaaminen ja todellisuuden tunnistamisesta huolestuminen on heistä kiinni. Pääomalle asiat ovat hyvin nykyisellään, vaikka se perustuu maailman suurimpaan silmänkääntötemppuun.
Riistetyt lähes tuntevat kaihoa tätä huijausta kohtaan. He ovat kasvaneet kahleisiinsa tottuneina ja ovat oppineet pitämään niistä. Silloin tällöin heillä on fantasioita jännittävistä kansannousuista ja verilöylyistä, sitten he antautuvat uusien poliittisten johtajien puheisiin. Vallankumouksellinen puolue laajentaa pääoman harhakuvien perspektiiviä sellaisiin horisontteihin, joita se ei koskaan voisi itsenäisesti saavuttaa. Määrällinen harhakuva leviää.
Riistetyt liittyvät mukaan, laskevat itsensä ja tekevät johtopäätöksensä. Raivoisat iskulauseet saavat porvarilliset sydämet lyömään tyhjää. Mitä suuremmat lukemat, sitä enemmän johtajat keikistelevät ylimielisesti ympäriinsä ja sitä vaativampia niistä tulee. Ne laativat suuria suunnitelmia vallan kaappaamiseksi. Tämä uusi valta valmistautuu leviämään vanhan rippeistä. Bonaparten sielu hymyilee tyytyväisenä.
Syvät muutokset on tietenkin ohjelmoitu harhakuvien koodiin. Mutta kaikki täytyy alistaa määrällisen kasautumisen symbolille. Vallankumouksen vaatimukset lisääntyvät militanttijoukkojen kasvaessa. Samalla tapaa kasvua vaaditaan siltä yhteiskunnalliselta voitonteolta, joka on ottamassa yksityisen voitonteon paikan. Joten pääoma astuu uuteen, kuvitteelliseen, spektaakkelimaiseen vaiheeseen. Vanhat tarpeet painavat väsymättä uusien nimikkeiden alla. Tuottavuuden jumala jatkaa hallitsemista, ilman kilpailijaa.
Kuinka hyvältä tuntuukaan laskea itsemme. Se saa meidät tuntemaan itsemme vahvaksi. Ammattiliitot laskevat itsensä. Puolueet laskevat itsensä. Pomot laskevat itsensä. Niin teemme myös me. Piiri pieni pyörii.
Ja kun lopetamme laskemisen, yritämme pitää huolen siitä, että asiat säilyvät ennallaan. Jos muutosta ei voi välttää, toteutamme sen ketään häiritsemättä. Haamujen läpi on helppo kulkea.
Aina silloin tällöin politiikka nousee pintaan. Pääoma keksii usein nokkelia ratkaisuja. Sitten yhteiskuntarauha iskee. Haudanhiljaisuus. Harhakuva leviää niin laajalle, että spektaakkeli nielaisee lähes kaikki saatavilla olevat voimat. Ei ääntäkään. Sitten näyttämölle asettumisen puutteellisuus ja yksitoikkoisuus. Esirippu nousee odottamattomissa tilanteissa. Kapitalistinen kone alkaa kangerrella. Vallankumouksellinen osallistuminen löydetään uudestaan. Niin kävi 1968. Kaikkien silmät lähes putosivat päästä. Kaikki erittäin raivoissaan. Lentolehtisiä kaikkialla. Kasoittain lentolehtisiä ja pamfletteja ja lehtiä ja kirjoja. Vanhat ideologiset erimielisyydet rivissä kuin tinasotilaat. Jopa anarkistit löysivät itsensä uudestaan. Ja ne tekivät sen historiallisesti, hetken tarpeiden mukaan. Kaikki kävivät vähän hitaalla. Myös anarkistit. Jotkut heräsivät spektaakkelimaisesta unestaan ja katsoivat ympärilleen etsien tilaa ja ilmaa hengittää, näkivät siinä anarkisteja ja sanoivat itselleen: vihdoinkin, näiden kanssa haluan olla! Pian he tajusivat virheensä. Asiat eivät menneet niin kuin olisi pitänyt myöskään siinä suunnassa. Myös siellä oli typeryyttä ja spektaakkelia. Ja niin he juoksivat pois. Sulkeutuivat itseensä. Hajosivat palasiksi. Hyväksyivät pääoman pelin. Ja jos eivät hyväksyneet sitä, heidät karkotettiin, jopa anarkistien toimesta.
Vuoden -68 koneisto tuotti uuden tekno-byrokraattisen valtion parhaat viranhaltijat. Mutta se tuotti myös sen vastalääkkeet. Määrällisen harhakuvan prosessi kävi ilmiselväksi. Toisaalta se sai tuoreen idun, josta rakentaa uusi kuva tavarahyödykkeen spektaakkelista, toisaalta taas särö tuli näkyväksi.
On käynyt päivänselväksi, että yhteenotto tuotannon tasolla on tehoton. Ottakaa haltuun tehtaat, pellot, koulut ja naapurustot ja hallitkaa niitä itse, julisti vanha vallankumouksellinen anarkisti. Tulemme tuhoamaan vallan sen kaikissa muodoissa, ne lisäsivät. Mutta menemättä ongelman juurille. Vaikkakin tietoisena sen tärkeydestä ja laajuudesta, ne ennemmin jättivät sen huomiotta, laittoivat toivonsa vallankumouksen luovaan spontaaniuteen. Mutta samalla ne halusivat pitää tuotannon hallussaan. Mitä tahansa tapahtuu, mitä tahansa luovia muotoja vallankumous voi ottaa, meidän täytyy ottaa haltuun tuotannon välineet, ne vaativat. Muuten vihollinen kukistaa meidät sillä tasolla. Joten ne alkoivat hyväksyä kaikenlaisia kompromisseja.
Ne päätyvät luomaan uuden, entistä hirtehisemmän spektaakkelin. Ja spektaakkelin harhakuvalla on omat sääntönsä. Jokaisen, joka haluaa ohjata, täytyy totella niitä. Ne täytyy tietää ja niitä täytyy soveltaa, niiden nimeen pitää vannoa. Ensimmäinen on se, että tuotanto vaikuttaa kaikkeen. Jos ei tuota, ei ole ihminen, eikä vallankumous ole sellaista varten. Miksi meidän tulisi suvaita loisia? Tulisiko meidän mennä töihin niiden puolesta? Tulisiko meidän hoitaa heidän elatuksensa itsemme lisäksi? Sitä paitsi, eivätkö kaikki nuo ihmiset, joilla on epämääräisiä ideoita ja väittävät tekevänsä kuten haluavat, ole lopulta “objektiivisesti” hyödyksi vastavallankumoukselle? No, siinä tapauksessa parempi hyökätä niitä vastaan heti. Tiedämme liittolaisemme, kenen puolella olemme. Jos haluamme pelotella, tehdään se yhdessä, järjestäytyneesti ja täydessä kurissa, ja älköön kukaan nostako jalkoja pöydälle tai laske housuja alas.
Järjestetään omat täsmälliset organisaatiomme. Koulutetaan militantteja, jotka tuntevat taistelun tekniikat tuotantopaikoilla. Tuottajat tekevät vallankumouksen, meidän tehtävä on vain pitää huoli siitä, että ne eivät tee mitään hölmöä.
Ei, kaikki tuo on väärin. Kuinka me voimme estää niitä tekemästä virheitä? Organisaation spektaakkelimaisella tasolla on niitä, jotka pystyvät pitämään meteliä paljon enemmän kuin me. Ja niillä on ilmaa tuhlattavaksi. Taistelua työpaikoilla. Taistelua työpaikkojen säilyttämiseksi. Taistelua tuotannon puolesta. Milloin murtaudumme ulos kehästä?
Milloin lakkaamme puremasta omaa häntäämme?
IV
Epämuodostunut ihminen löytää aina peilejä, jotka saavat hänet näyttämään komealta.
de Sade
Mitä hulluutta työn rakastaminen onkaan!
Pääoma on suurella taidolla onnistunut saamaan riistetyt rakastamaan riistoa, hirtetyt köyttä ja orjat kahleitaan.
Työn ihannointi on tähän asti ollut vallankumouksen kuolema. Porvarillinen tuotantomoraali on korruptoinut riistettyjen liikkeen. Tuo moraali ei ole pelkästään vieras tuolle liikkeelle, vaan myös vastakkainen. Ei ole sattumaa, että ammattiliitot olivat ensimmäisenä korruptoitunut sektori, sillä se oli lähimpänä tuotantospektaakkelin hallinnointia.
On aika asettaa ei-työn estetiikka työetiikkaa vastaan.
Kulutusyhteiskunnan pakottamien spektaakkelimaisten tarpeiden tyydyttäminen täytyy torjua sillä, että tyydytetään ihmisten luonnolliset tarpeet, jotka näkyvät tuon ensisijaisen, perimmäisen tarpeen valossa: kommunismi.
Tällä tavalla kumotaan tarpeiden määrällinen arviointi. Tarve kommunismille muuttaa kaikki muut tarpeet sekä niiden ihmiselle aiheuttamat paineet.
Ihmisen köyhyys, riiston seuraus, on nähty perustana tulevalle pelastukselle. Kristinusko ja vallankumoukselliset liikkeet ovat kulkeneet käsi kädessä läpi historian. Meidän täytyy kärsiä, jotta voimme päästä paratiisiin tai saavuttaa vallankumoukseen johtava luokkatietoisuus. Marxilaisessa käsityksessä “proletariaatista” ei olisi järkeä ilman työetiikkaa. Mutta työetiikka on saman porvarillisen rationalismin tuote, joka mahdollisti porvariston nousun valtaan.
Korporatismi palaa pinnalle proletaarisen internationalismin verkon kautta. Jokainen taistelee omalla sektorillaan. Korkeintaan ollaan liittojen kautta yhteydessä muiden maiden vastaaviin. Monoliittisia ylikansallisia yhtiöitä vastaan asetetaan monoliittiset kansainväliset liitot. Tehdään vallankumous, mutta säästetään koneet. Työkalu, tuo myyttinen objekti, joka uusintaa porvariston historiallista hyvettä, nyt vain proletariaatin käsissä.
Vallankumouksen perillisen kohtalon on tulla kuluttajaksi ja huomispäivän kapitalistisen spektaakkelin pääosan esittäjäksi. Kun se on yhteenoton tasolla idealisoitu sen lopputuloksen suurimmaksi hyötyjäksi, vallankumouksellinen luokka katoaa tuotannon idealisointiin. Kun riistetyt suljetaan luokkaan, kaikki spektaakkelin osatekijät ovat jo olemassa, aivan kuten riistäjien luokan tapauksessa.
Ainoa keino, jolla riistetyt voivat paeta pääoman globalisoivaa projektia, on kieltäytyminen työstä, tuotannosta ja poliittisesta taloudesta.
Mutta työstä kieltäytymistä ei pidä sekoittaa “työn puutteeseen” yhteiskunnassa, joka perustuu jälkimmäiseen. Väliinputoajat etsivät töitä. Eivät löydä sitä ja heidät ajetaan ghettoihin. Kriminalisointi. Sitten kaikesta tuosta tulee osa tuotannon spektaakkelin hallinnointia. Tuottajat ja työttömät ovat yhtä lailla välttämättömiä pääomalle. Mutta tasapaino on herkkä. Ristiriidat räjähtävät ja tuottavat erilaisia kriisejä. Tässä yhteydessä tapahtuu vallankumouksellinen väliintulo.
Joten työstä kieltäytyminen, työn tuhoaminen, on ei-työn tarpeen vahvistamista. Sen vahvistamista, että ei-työssä ihminen voi uusintaa ja toteuttaa itseään häntä kiinnostavien erilaisten houkuttimien avulla. Ajatus työn tuhoamisesta on absurdi, jos sitä tarkastellaan työetiikan näkökulmasta. Mutta miten sitten? Niin monet etsivät työtä, niin monet työttömät, ja sitten puhutaan työn tuhoamisesta? Luddiitin haamu tulee näkyviin ja herättää pelkoa kaikissa vallankumouksellisissa, jotka ovat lukeneet kaikki klassikot. Ei saa koskea jäykkään malliin rintamahyökkäyksestä kapitalistijoukkoja vastaan. Kaikki menneet epäonnistumiset ja kärsimykset ovat merkityksettömiä; niin on myös häpeä ja petos. Eteenpäin toverit, paremmat ajat ovat tulossa, eteenpäin vielä kerran!
Tulisi riittää, että osoittaa miten käsitys “vapaasta ajasta”, työn väliaikaisesta keskeyttämisestä, on tänä päivänä laimennettu pelottamaan proletaarit takaisin luokkaorganisaatioiden (puolueiden, liittojen ja niiden hännystelijöiden) pysähtyneeseen ilmapiiriin. Byrokraattisten vapaa-ajan organisaatioiden tarjoama spektaakkeli on tarkoituksella suunniteltu lannistamaan jopa kaikista kekseliäin mielikuvitus. Mutta tämä ei ole muuta kuin ideologinen kuori, yksi monista välineistä spektaakkelin kokonaiseksi tekevässä totaalisessa sodassa.
Tarve kommunismille muuttaa kaiken. Kommunismin tarpeen kautta ei-työn tarve siirtyy negatiivisen puolelta (työn vastakohdasta) positiivisen puolelle: olla täysin olemassa itselleen, mahdollisuus ilmaista itseään täysin vapaasti, murtautua ulos kaikista malleista, jopa niistä joita pidetään perustavina ja välttämättöminä, kuten tuotanto.
Mutta vallankumoukselliset ovat velvollisuudentuntoista väkeä ja pelkäävät irtiottoa kaikista malleista, eikä vähiten vallankumouksesta, joka muodostuu esteeksi kyseisen käsitteen sisällön täydelle toteutumiselle. He pelkäävät saattavansa huomata olevansa vailla elämänroolia. Oletteko koskaan tavannut vallankumouksellista, jolla ei ole ollut vallankumouksellista projektia? Sellaista projektia, joka on huolellisesti määritelty ja esitelty massoille? Olisiko vallankumouksellinen se, joka peräänkuuluttaisi mallin ja pakkauksen, vallankumouksen perustusten tuhoamista? Hyökkäämällä sellaisia käsitteitä kuten määrää, luokkaa, projektia, mallia, historiallista tehtävää ja muuta tuollaista vanhaa tavaraa vastaan, sitä ottaisi riskin siitä ettei enää olisi mitään tekemistä; riskin siitä, että olisi pakotettu toimimaan todellisuudessa, vaatimattomasti, aivan kuten kaikki muutkin. Kuten miljoonat muut, jotka rakentavat vallankumousta päivä päivältä odottamatta merkkejä ratkaisevasta määräajasta. Siihen tarvitaan rohkeutta.
Jäykillä malleilla ja pienillä määrällisillä peleillä sitä pysyttelee epätodellisen piirissä, vallankumouksen kuvitteellisessa projektissa, pääoman spektaakkelin kohottamisessa.
Hylkäämällä tuotantoetiikan astuu suoraan vallankumoukselliseen todellisuuteen.
On vaikeaa edes puhua tällaisista asioista, sillä niiden mainitsemisessa kirjoitelman sivuilla ei ole järkeä. Näiden ongelmien supistaminen valmiiseen ja lopulliseen analyysiin sivuuttaisi koko homman idean. Parasta olisi epämuodollinen keskustelu, joka kykenisi tuomaan mukaan sanaleikin vivahteikkaan taikuuden.
On todellinen ristiriita puhua riemusta vakavasti.
V
Kesäyöt ovat raskaita. Pienissä huoneissa nukkuu huonosti. On giljotiinin aatto.
Zo d’Axa
Riistetyt löytävät myös aikaa leikille. Mutta heidän leikkinsä ei ole riemua. Se on hirtehistä rituaalia. Kuoleman vartomista. Työn keskeyttämistä tuotantotoiminnasta kerääntyneen väkivaltaisen paineen keventämiseksi. Tavarahyödykkeiden kuvitteellisessa maailmassa leikki on myös harhakuvaa. Kuvittelemme leikkivämme, vaikka tosiasiassa ainoastaan yksitoikkoisesti toistamme pääoman meille jakamia rooleja.
Kun tulee tietoiseksi riistosta, ensimmäinen tunne on kosto, viimeinen on riemu. Vapautuminen nähdään kapitalismin ilkeyden järkyttämän tasapainon korjaamisena, ei leikin maailman tulemisena työn maailman tilalle.
Tämä on ensimmäinen vaihe hyökkäyksessä pomoja vastaan. Välittömän tietoisuuden vaihe. Meihin iskee kahleet, ruoska, vankilan muurit, seksuaaliset ja rodulliset esteet. Kaiken täytyy tulla alas. Joten aseistamme itsemme ja iskemme vastapuolta, jotta se joutuu maksamaan siitä mistä on vastuussa.
Giljotiinin yönä valetaan uuden spektaakkelin perustukset. Pääoma kerää voimiaan: ensin putoaa pomojen päät, sitten vallankumouksellisten.
On mahdotonta tehdä vallankumousta pelkällä giljotiinilla. Kosto on vallan eteinen. Jokainen joka haluaa kostaa tarvitsee johtajan, joka vie voittoon ja palauttaa ramman oikeuden. Ja kuka tahansa kostoa vannova haluaa saada haltuunsa sen mikä häneltä on viety. Aina ylimpään abstraktioon asti, lisäarvon anastamiseen.
Tulevaisuuden maailmassa kaiken täytyy toimia. Hyvä on! Joten olemme pakottaneet orjuuteen kaikki paitsi ne, jotka laittavat sen toimimaan, ja jotka juuri siitä syystä tulevat olemaan uusia pomoja.
Muulla ei väliä, mutta pomojen täytyy “maksaa” tekemistään vääryyksistä. Selvä homma! Tulemme tuomaan kristillisen etiikan synnistä, tuomiosta ja korvauksesta mukaan vallankumoukseen. Eikä pidä unohtaa merkantiilista alkuperää olevia “velan” ja “maksun” käsitteitä.
Tämä kaikki on osa spektaakkelia. Jopa silloin kun valta ei suoraan hallinnoi sitä, se voidaan helposti ottaa haltuun. Roolien vaihtaminen on yksi draaman tekniikka.
Voi olla, että luokkataistelussa koittaa hetki, jolloin on välttämätöntä hyökätä koston ja rankaisemisen aseilla. Ne voivat olla ainoat aseet mitä liikkeellä on. Eli se tulee olemaan giljotiinin hetki. Mutta vallankumouksellisten täytyy olla tietoisia tällaisten aseiden rajoitteista. Heidän ei tule huijata itseään tai muita.
Kapitalismin kaltaisen järkeilykoneen vainoharhaisessa kehyksessä käsitys koston vallankumouksesta voi jopa muuttua osaksi spektaakkelia, kun se jatkuvasti sopeuttaa itseään. Tuotannon liike vaikuttaa olevan taloustieteen aikaansaannoksia, mutta todellisuudessa se perustuu tehtävien erottamisen kuviteltuun antropologiaan.
Työssä ei ole riemua edes itsehallinnoituna. Vallankumousta ei voi supistaa pelkäksi työn uudelleenjärjestelyksi. Ei pelkästään. Uhrautumisessa, kuolemassa ja kostossa ei ole riemua. Eikä riemua löydy myöskään itsensä laskemisesta. Aritmetiikka on riemun vastakohta.
Jokainen, joka haluaa elää, ei tuota kuolemaa. Giljotiinin hetkellinen hyväksyminen johtaa sen institutionalisoitumiseen. Mutta samaan aikaan kuka tahansa elämää rakastava ei syleile riistäjäänsä. Sen tekeminen tarkoittaisi elämän vastustamista uhrautumisen, itserankaisun, työn ja kuoleman puolesta.
Työn hautausmaalla vuosisatoja kestänyt riisto on kasannut jättimäisen vuoren kostoa. Vallankumouksen johtajat istuvat tämän vuoren päällä ilmeettömästi. He etsivät parasta tapaa hyötyä siitä. Joten koston lietsominen täytyy osoittaa uuden valtakastin etuja vastaan. Symboleja ja lippuja. Iskulauseita ja monimutkaisia analyyseja. Ideologinen koneisto tekee kaiken mitä vaaditaan.
Työetiikka mahdollistaa tämän. Jokainen, joka nauttii työstään ja haluaa ottaa tuotantovälineet haltuun, ei tahdo asioiden menevän sokeasti eteenpäin. Kokemuksen kautta ne tietävät, että pomoilla on ollut puolellaan vahva organisaatio, jolla riisto on saatu toimimaan. Ne luulevat, että yhtä vahva ja täydellinen organisaatio mahdollistaa vapauden. Tehkää voitavanne, tuottavuus täytyy pelastaa hinnalla millä hyvänsä.
Mikä huijaus! Työetiikka on kristillistä uhraamisen etiikkaa, pomojen etiikkaa, jonka ansiosta historian verilöylyt ovat seuranneet toisiaan huolestuttavan säännöllisesti.
Nämä ihmiset eivät voi käsittää sitä, että voisi olla mahdollista olla tuottamatta mitään lisäarvoa, ja että siitä voisi myös kieltäytyä. Että voisi olla mahdollista ilmaista tahtonsa olla tuottamatta, ja näin taistella sekä pomojen taloudellisia rakenteita vastaan että koko läntiseen ajatteluun levinneitä ideologisia rakenteita vastaan.
Täytyy ymmärtää, että työetiikka on määrällisen vallankumousprojektin perusta. Työnvastaiset argumentit olisivat järjettömiä, jos niitä esittäisivät määrällisen kasvun logiikkaan perustuvat vallankumoukselliset organisaatiot.
Työetiikan korvaaminen riemun estetiikalla ei tarkoittaisi elämän loppumista, kuten niin monet huolestuneet toverit asian näkevät. Kysymykseen “mitä tulemme syömään?” voi varsin yksinkertaisesti vastata: “sitä mitä tuotamme”. Tuotanto ei vain tulisi enää olemaan se ulottuvuus, jossa ihminen määrittää itsensä, sillä se tapahtuisi leikin ja riemun piirissä. Tuotanto voisi tapahtua jonain luonnosta erillisenä, johon sitten liitetään jotain mikä on luontoa itsessään. Eli voisi olla mahdollista lakata tuottamasta minä tahansa hetkenä, sitten kun on riittävästi. Ainoastaan riemu olisi hillitöntä. Voima, joka on tuntematon aikakauttamme asuttaville sivistyneille toukille. Voima, joka moninkertaistaa vallankumouksen luovan impulssin tuhatkertaiseksi.
Kommunistisen maailman sosiaalista vaurautta ei mitata lisäarvon kasautumisella, vaikka se osoittautuisi proletariaatin puolueeksi itseään kutsuvan vähemmistön hallitsemaksi. Tämä tilanne uusintaa valtaa ja kiistää anarkian perimmäisen ytimen. Kommunistinen sosiaalinen vauraus syntyy vallankumouksen jälkeen tulevasta elämän mahdollisuudesta.
Kapitalistisen kasautumisen tilalle täytyy tulla laadullinen, ei määrällinen, kasautuminen. Elämän vallankumous ottaa pelkän taloudellisen vallankumouksen paikan, mahdollisuus tuottaa ottaa sokerikuorrutetun tuotannon paikan, riemu asettuu spektaakkelin tilalle.
Kieltäytyminen kapitalististen harhakuvien spektaakkelimaisista markkinoista tulee luomaan toisenlaista vaihtoa. Kuvitteellisesta määrällisestä muutoksesta todelliseen laadulliseen muutokseen. Tavarakierto ei tule perustamaan itseään tavaroiden kuvitelmien jähmettämiselle, vaan sille merkitykselle mikä niillä on elämälle. Ja sen täytyy olla elämän merkitys, ei kuoleman. Joten nämä tavarat tulevat olemaan vaihtohetkenään rajallisia, ja niiden merkitys on erilainen vaihtotilanteiden mukaan.
Samalla tavaralla voi olla syvällisen erilaisia “arvoja”. Se tulee henkilöitymään. Ei mitään tekemistä tuotannon kanssa sellaisena kuin me sen pääoman ulottuvuudessa tunnemme. Vaihdolla itsessään tulee olemaan erilainen merkitys, kun se nähdään rajattomasta tuotannosta kieltäytymisen kautta.
Ei ole sellaista asiaa kuin vapautettu työvoima. Ei ole sellaista asiaa kuin integroitu työvoima (manuaalis-älyllinen). Työnjako ja työvoiman myyminen, eli kapitalistinen tuotantomaailma, puolestaan on olemassa. Vallankumous on työvoiman negaatio ja riemun vahvistaminen. Mikä tahansa yritys määrätä ajatus työstä, “reilusta työstä”, työstä ilman riistoa, “itsehallinnoidusta” työstä, jossa riistetyt tulevat ottamaan itselleen koko tuotantoprosessin ilman riistoa, on petkutusta.
Käsitys tuotannon itsehallinnosta on pätevä ainoastaan kapitalismin vastaisen taistelun muotona. Itse asiassa sitä ei voida erottaa taistelun itsehallinnon ajatuksesta. Jos taistelu tukahdutetaan, itsehallinnosta tulee pelkkää oman riiston itsehallinnointia. Jos taistelu päättyy voittoon, tuotannon itsehallinnosta tulee turhaa, sillä vallankumouksen jälkeen tuotannon organisaatio on turhaa ja vastavallankumouksellista.
VI
Niin pitkään kun on heittäjänä, kyse on taidosta ja voitto helppoa; vain jos yht’äkkiä joutuu ottamaan kiinni tuota palloa, jota ikuinen pelikaveri heittää kohti, suoraan keskelle, kaikella voimallaan, kuolemattomia sillanrakentajia muistuttavilla kaarilla: vain silloin kopin ottaminen on voimaa, ei omaa voimaa, vaan maailman.
Rilke
Jokainen meistä uskoo joskus kokeneensa riemua. Joka ainut uskoo olleensa onnellinen ainakin kerran elämässään.
Tämä riemun kokemus on vain aina ollut passiivista. Meillä on tapana nauttia itsestämme. Emme voi “haluta” riemua, aivan kuten emme voi pakottaa riemua silloin kun haluamme.
Kaikki tämä erottelu itsemme ja riemun välillä riippuu siitä miten olemme “erotettuja” itsestämme, riiston prosessin kahteen osaan jakamia.
Painamme töitä vuoden ympäri saadaksemme lomien “riemua”. Niiden koittaessa tunnemme olevamme “pakotettuja nauttimaan” lomastamme. Eräs kidutuksen muoto. Sama pätee sunnuntaihin. Kauhea päivä. Vapaa-ajan harhakuvan ohentuminen osoittaa meille tämän kauppaspektaakkelin köyhyyden, jossa elämme.
Sama tyhjä katse syttyy puolityhjistä laseista, televisioruudusta, jalkapallo-ottelusta, heroiiniannoksesta, valkokankaasta, liikenneruuhkista, neonvaloista sekä valmistaloista, jotka ovat viimeistelleet maiseman tappamisen.
“Riemun” etsiminen kapitalistisen spektaakkelin eri “näytösten” syvyyksistä olisi sulaa hulluutta. Mutta pääoma haluaa juuri sitä. Riistäjiemme meihin ohjelmoima kokemus vapaa-ajasta on tappavaa. Se saa haluamaan töihin. Sitä päätyy suosimaan varmaa kuolemaa näennäisen elämän sijaan.
Mikään todellinen riemu ei voi tulla kapitalistisen riiston rationaalisista mekanismeista. Riemulla ei ole määrättyjä sääntöjä, joilla se voidaan luetteloida kuvastoon. Silti, meidän täytyy kyetä haluamaan riemua. Muuten olisimme hukassa.
Riemun etsiminen on näin ollen tahdon asia, vankka kieltäytyminen pääoman jäykistä olosuhteista ja sen arvoista. Ensimmäinen on se, että kieltäydytään työstä arvona. Riemun etsiminen voi toteutua vain leikin etsimisen kautta.
Joten leikki tarkoittaa jotain muuta kuin mihin olemme tottuneet pääoman ulottuvuudessa. Seesteisen joutilaisuuden tapaan elämän velvollisuuksien vastapuolelle asettuva leikki on keinotekoinen, vääristynyt kuva siitä mitä se todella on. Yhteenoton nykyisellä tasolla ja pääoman vastaisen taistelun suhteellisessa kuristumisessa leikki ei ole “ajanvietettä” vaan ase.
Ironian oudossa käänteessä roolit kääntyvät nurin. Jos elämä on jotain vakavaa, kuolema on harhakuva siinä mielessä, että niin pitkään kun olemme elossa, kuolemaa ei ole olemassa. Nyt, kuoleman valta, pääoman valta, jossa koko olemisemme ihmisenä on evätty ja meidät on supistettu “esineeksi”, tuntuu hyvin vakavalta, järjestelmälliseltä ja kurinalaiselta. Mutta omistuspuuskassaan sen eettinen ankaruus, pakkomielle kaiken “tekemiseen”, peittää suuren illuusion: tavarahyödykkeen spektaakkelin täydellisen tyhjyyden, äärettömän kasautumisen hyödyttömyyden sekä riiston järjettömyyden. Joten työn maailman ja tuottavuuden suuri vakavuus kätkee vakavuuden täydellisen puuttumisen.
Tästä typerästä maailmasta kieltäytyminen, riemun, unelmien ja utopian etsiminen sen “vakavuuden puutteesta” puolestaan kätkee elämän kaikista vakavimman asian: kuolemasta kieltäytymisen.
Pääoman kanssa käytävässä fyysisessä yhteenotossa leikki voi ottaa erilaisia muotoja jopa aidan tällä puolen. Monia asioita voidaan tehdä “leikkisästi”, silti teemme suurimman osan asioista hyvin “vakavasti”, pitämällä yllämme pääomalta lainaamaamme kuoleman naamaria.
Leikkiä voidaan kuvata elinvoimaisena impulssina, joka on aina uusi, aina liikkeessä. Toimimalla ikään kuin leikkisimme, laitamme tuon impulssin mukaan toimintaamme. Vapautamme itsemme kuolemasta. Leikki saa meidät tuntemaan olevamme elossa. Se antaa jännitystä elämään. Toisessa toimintamallissa teemme kaiken ikään kuin velvollisuutena, ikään kuin meidän olisi “pakko” tehdä se.
Se on tämä pääoman vieraantumisen ja hulluuden vastapuolella oleva leikin alati uusi innostus, josta voimme löytää riemun.
Tässä on mahdollisuus irtiottoon vanhasta maailmasta. Mahdollisuus löytää uusia päämääriä sekä toisenlaisia arvoja ja tarpeita. Vaikka riemua ei voitaisikaan pitää ihmisen päämääränä, se on epäilemättä etuoikeutettu ulottuvuus, joka tekee pääoman kanssa käytävästä yhteenotosta erilaista, kun sitä haetaan tarkoituksellisesti.
VII
Elämä on niin tylsää ettei ole mitään muuta tekemistä kuin käyttää palkka viimeisimpään hameeseen tai paitaan. Veljet ja siskot, mitä todella haluatte? Istua pikaruokalassa etäisen, tyhjän ja tympiintyneen näköisenä, juomassa jotain mautonta kahvia? Vai kenties RÄJÄYTTÄÄ TAI POLTTAA SE.
The Angry Brigade
Olemme uponneet pääoman suureen spektaakkeliin kaulaamme myöten. Vuoron perään näyttelijöinä ja yleisönä. Vaihdamme rooleja, joko tuijotamme toisia suu auki tai saamme toiset tuijottamaan meitä. Olemme nousseet lasiseen vaunuun, vaikka tiedämme sen olevan pelkkä kurpitsa. Haltijakummin loitsu on lumonnut kriittisen tietoisuutemme. Nyt meidän täytyy pelata peliä. Ainakin keskiyöhön.
Köyhyys ja nälkä ovat edelleen vallankumouksen moottorit. Mutta pääoma laajentaa spektaakkelia. Se haluaa lavalle uusia esittäjiä. Maailman suurin spektaakkeli tulee vastakin yllättämään meidät. Aina monimutkaisempi, parempi ja järjestäytyneempi. Uudet pellet valmistautuvat nousemaan puhujapönttöön. Uusia villipetoja tullaan kesyttämään.
Määrän kannattajat, aritmetiikan rakastajat, tulevat ensimmäisenä paikalle parrasvalojen sokaistavaksi, kun ne raahaavat perässään välttämättömyyden massoja ja pelastuksen ideologiaa.
Yhdestä asiasta ne eivät tule pääsemään eroon: vakavuudestaan. Niiden suurin vaara on nauru. Pääoman spektaakkelissa riemu on kuolettavaa. Kaikki on synkkää ja kolkkoa, kaikki on vakavaa ja järjestyksessä, kaikki on rationaalista ja ohjelmoitua, ja juuri siitä syystä, että kaikki on valhetta ja kuviteltua.
Kriisien, kehittymättömyyden, köyhyyden ja nälän lisäksi pääoman viimeinen taistelu, se ratkaiseva, on taistelu tylsyyttä vastaan.
Myös vallankumouksellinen liike joutuu taistelemaan taistelunsa. Ei vain perinteisiä taisteluita pääomaa vastaan, vaan myös uusia, itseään vastaan. Tylsyys hyökkää sisältä, se aiheuttaa rappeutumista, tekee siitä tukehduttavaa, elinkelvotonta.
Jätetään rauhaan ne, jotka tykkäävät kapitalismin spektaakkelista. Ne jotka ovat varsin tyytyväisiä siitä, että saavat esittää osansa loppuun asti. Ne luulevat, että reformit voivat todella muuttaa asioita. Mutta se on ennen kaikkea ideologinen suojaverho. Ne tietävät aivan hyvin, että pienet uudistukset ovat yksi järjestelmän säännöistä. Pääoman kannalta on vain hyväksi, että asiat muuttuvat vähä kerrallaan.
Sitten on vallankumouksellinen liike, josta ei puutu sanallisesti pääomaa vastaan hyökkääviä ihmisiä. Nämä ihmiset aiheuttavat suurta hämmennystä. He tulevat esiin suurilla julistuksilla, mutta eivät enää tee vaikutusta kehenkään, kaikista vähiten pääomaan, joka ovelasti käyttää heitä spektaakkelinsa kaikista herkimpiin osiin. Kun se tarvitsee sooloilijaa, se laittaa lavalle yhden heistä. Lopputulos on säälittävä.
Totuus on siinä, että tavarahyödykkeiden spektaakkelimaiset mekanismit täytyy rikkoa astumalla pääoman piiriin, sen koordinaatiokeskuksiin, suoraan tuotannon perimmäiseen ytimeen. Miettikää mikä verraton riemun räjähdys, mikä suuri luova harppaus eteenpäin, mikä ihmeellisen päämäärätön päämäärä.
On vaikeaa astua pääoman mekanismeihin riemulla, elämän symbolein. Aseellinen taistelu on usein kuoleman symboli. Ei sen takia, että se tuo kuolemaa pomoille ja niiden palvelijoille, vaan koska se haluaa pakottaa ylivallan rakenteet kuolemaan itseensä. Toisella tavalla koettuna se todella olisi toiminnallista riemua, joka kykenisi rikkomaan tavarahyödykkeen spektaakkelin pakottamat rakenteelliset olosuhteet, kuten sotilaallisen puolueen ja vallan kaappaamisen, etujoukon.
Tämä on vallankumouksellisen liikkeen toinen vihollinen. Käsityskyvyttömyys. Kieltäytyminen näkemästä konfliktin uusia olosuhteita. Vaatimus menneisyyden mallien pakollisuudesta, vaikka niistä on nyt tullut osa spektaakkelia.
Uuden vallankumouksellisen todellisuuden tiedostamattomuus johtaa siihen, että teoreettinen ja strateginen tietoisuus liikkeen vallankumouksellisesta kapasiteetista jää puutteelliseksi. Eikä riitä sanoa vihollisen olevan niin lähellä, että on välttämätöntä hypätä tilanteeseen heti, tarkastelematta teoreettisia kysymyksiä. Tämä kaikki piilottaa kyvyttömyyden kohdata liikkeen uusi todellisuus ja välttää menneisyyden virheet, joilla on vakavia seurauksia nykyisyydessä. Ja tämä kieltäytyminen ruokkii kaikenlaisia rationalistisia poliittisia harhakuvitelmia.
Sellaiset kategoriat kuin kosto, johtajat, puolueet, etujoukko ja määrällinen kasvu tarkoittavat jotain vain tämän yhteiskunnan ulottuvuudessa, ja tällainen tarkoitus suosii vallan jatkumista. Kun asioita katsoo vallankumoukselliselta kantilta, eli kaiken vallan täyden ja määrätietoisen tuhoamisen kantilta, nämä kategoriat muuttuvat merkityksettömiksi.
Siirtymällä utopian ei-mihinkään, järkyttämällä työetiikkaa, muuttamalla sen riemun toteutumiseksi tässä ja nyt, löydämme itsemme rakenteesta, joka on kaukana historiallisista organisaatiomuodoista.
Tämä rakenne muuttuu jatkuvasti, ja näin ollen välttelee kivettymistä. Sitä kuvaa tuottajien itseorganisoituminen työpaikoilla sekä työnvastaisen taistelun itseorganisoituminen. Ei tuotannon välineiden haltuun ottaminen, vaan tuotannosta kieltäytyminen jatkuvasti muuttuvilla organisaatiomuodoilla.
Sama tapahtuu työttömien ja sekatyöläisten parissa. Tylsyyden ja vieraantumisen ärsyttämänä syntyy itseorganisoitumiseen pohjautuvia rakenteita. Ulkopuolisen organisaation säätämät ohjelmoidut päämäärät tappaisivat liikkeen ja hautaisivat sen tavarahyödykkeen spektaakkeliin.
Suurin osa meistä on sidottu tähän ajatukseen vallankumouksellisesta organisaatiosta. Jopa anarkistit, jotka torjuvat autoritaarisen organisaation, eivät halveksi sitä. Tältä pohjalta me kaikki hyväksymme ajatuksen siitä, että pääoman ristiriitaista todellisuutta vastaan voidaan hyökätä vastaavilla keinoilla. Teemme niin siitä syystä, että olemme vakuuttuneita näiden keinojen oikeutuksesta, kun ne syntyvät samalta taistelun kentältä kuin pääoma. Emme suostu myöntämään, että kaikki eivät ehkä näe asioita kuten me. Teoriamme on identtistä organisaatioidemme käytäntöjen ja strategian kanssa.
Autoritaarien ja meidän välillä on monia eroja, mutta ne kaikki sortuvat yhteiseen uskoon historiallisesta organisaatiosta. Anarkia saavutetaan näiden organisaatioiden työllä (huomattavia eroja näkyy vain tämän lähestymistavan menetelmissä). Mutta tämä usko viittaa johonkin hyvin tärkeään: koko rationalistiseen kulttuuriimme, jolla todellisuus selitetään edistyksellisillä termeillä. Tämä kulttuuri perustaa itsensä ajatukselle historian peruuttamattomuudesta, sekä tieteen analyyttiselle kapasiteetille. Tämä kaikki saa meidät näkemään nykyhetken pisteenä, jossa kaikki menneisyyden ponnistelut huipentuvat taistelussa kapitalistisen riiston pimeyden voimia vastaan. Sen seurauksena olemme vakuuttuneita siitä, että olemme paljon pidemmällä kuin edeltäjämme, kykenevämpiä kehittämään ja laittamaan käytäntöön teorioita ja organisatorisia strategioita, jotka ovat kaikkien menneisyyden kokeilujen summa.
Kaikki jotka torjuvat tämän tulkinnan löytävät automaattisesti itsensä todellisuuden ulkopuolelta. Todellisuuden, jolla määritelmällisesti tarkoitetaan historiaa, edistystä ja tiedettä. Kuka tahansa, joka torjuu tällaisen todellisuuden, on historian, edistyksen ja tieteen vastainen. Tuomittu ilman valitusoikeutta.
Tämän ideologisen panssarin vahvistamana lähdemme kaduille. Siellä törmäämme taistelun todellisuuteen, joka on rakentunut varsin eri tavalla. Se on rakentunut ärsykkeistä, jotka eivät astu analyysiemme kehykseen. Eräänä kauniina aamuna poliisi alkaa ammuskella rauhallisen mielenosoituksen aikana. Rakenne reagoi, toverit ampuvat myös, poliiseja kaatuu. Vastenmielistä! Se oli rauhanomainen mielenosoitus. Se ei ole voinut rappeutua yksilölliseksi sissiteoksi ilman provokaatiota. Mikään ei voi ylittää ideologisen organisaatiomme täydellistä kehystä, sillä se ei ole vain “osa” todellisuutta, vaan “koko” todellisuus. Kaikki sen ulkopuolella on hulluutta ja provokaatiota.
Supermarketteja tuhotaan, kauppoja ja ruokaa ja asevarikoita ryöstetään, luksusautoja poltetaan. Se on hyökkäys tavarahyödykkeen spektaakkelia vastaan sen kaikista näkyvimmissä muodoissaan. Uudet rakenteet liikkuvat siihen suuntaan. Ne saavat muotonsa äkillisesti, vain pienimmällä tarvittavalla strategisella suuntautumisella. Ei kiemuroita, ei pitkiä analyyttisia ennakkoedellytyksiä, ei monimutkaisia teorioita. Ne hyökkäävät. Toverit määrittävät itsensä näihin rakenteisiin. Torjuvat organisaatiot, jotka antavat valtaa, tyyneyttä, odottelua, kuolemaa. Heidän toimintansa on kritiikkiä näiden organisaatioiden itsetuhoiselle odotellaan-ja-katsellaan -lähestymistavalle. Vastenmielistä! On täytynyt tapahtua provokaatio.
Murtuma ulos perinteisistä poliittisista malleista, joka on muuttumassa liikkeen itsensä kritiikiksi. Ironiasta tulee ase. Se ei ole rajoittunut kirjoittajan tutkimuksiin, vaan massoihin, kaduille. Ei pelkästään pomojen palvelijat vaan myös kaukaisen ja hiljattaisen menneisyyden vallankumousjohtajat huomaavat olevansa pulassa. Kriisiin ajautuu sekä pikkupomon että johtoryhmän mentaliteetit. Vastenmielistä! Ainoa hyväksyttävä kritiikki suuntautuu pomoja vastaan, ja sen täytyy totella luokkataistelun historiallisen perinteen laatimia sääntöjä. Jokainen, joka irrottautuu seminaarista, on provokaattori.
Ihmiset ovat kyllästyneet kokouksiin, klassikoihin, hyödyttömiin marsseihin, hiukset neljään osaan halkoviin teoreettisiin keskusteluihin, loputtomiin rajanvetoihin, tiettyjen poliittisten analyysien yksitoikkoisuuteen ja köyhyyteen. He haluavat ennemmin rakastella, poltella, kuunnella musiikkia, käydä kävelyllä, nukkua, nauraa, leikkiä, tappaa poliiseja, rampauttaa journalisteja, tappaa tuomareita, räjäyttää varuskuntia. Vastenmielistä! Taistelu on hyväksyttävää vain ollessaan vallankumouksen johtajien käsitettävissä. Muuten on vaara siitä, että tilanne karkaa heidän hallinnastaan, ja on täytynyt tapahtua provokaatio.
Kiirehdi toveri. Ammu poliisi, tuomari, pomo. Nyt, ennen kuin uusi poliisi estää.
Kiirehdi sanomaan “Ei”, ennen kuin uusi tukahduttaminen vakuuttaa siitä, että sen sanominen on hyödytöntä ja hullua, ja että olisi parempi hyväksyä mielisairaalan vieraanvaraisuus.
Kiirehdi hyökkäämään pääomaa vastaan ennen kuin uusi ideologia tekee siitä pyhää. Kiirehdi kieltäytymään työstä ennen kuin joku uusi hienostelija kertoo taas kerran kuinka “työ vapauttaa”.
Kiirehdi leikkimään. Kiirehdi aseistautumaan.
VIII
Vallankumousta ei tule ennen kuin kasakat laskeutuvat.
Coeurderoy
Pääoman logiikassa leikki on myös arvoituksellista ja ristiriitaista, kun se käyttää sitä osana tavarahyödykkeen spektaakkelia. Se saavuttaa monia merkityksiä, joita se ei itsessään sisällä. Tämä monimerkityksellisyys on seurausta kapitalistisen tuotannon kuvitelmarakenteesta. Tällä tavalla pelistä yksinkertaisesti tulee tuotannon keskeytymistä, jokapäiväisen elämän “rauhan” sivujuonnetta. Joten leikistä tulee ohjelmoitua ja näyteltyä.
Ollessaan pääoman valtakunnan ulkopuolella, leikki rakentuu harmonisesti luovien virikkeidensä pohjalta. Se ei linkity tuotannon maailman vaatimiin performansseihin, vaan kehittyy omaehtoisesti. Leikki on riemukasta vain tässä todellisuudessa. Se ei “keskeytä” riiston aiheuttaman haavan onnettomuutta, vaan toteuttaa sen mahdollisuudet täysin, osallistuu elämän todellisuuteen. Tällä tapaa se asettuu vastapuolelle niitä temppuja, joilla kuoleman todellisuus yrittää – jopa leikin avulla – tehdä ankeudesta vähän vähemmän ankeaa.
Kuoleman todellisuuden tuhoajat taistelevat kapitalististen harhakuvien myyttistä valtaa vastaan. Tuo valta, vaikka pyrkii iänkaikkisuuteen, pyörii epävarmuuden hiekassa. Riemu syntyy tuhoavan toiminnan leikistä, siihen liittyvän syvällisen tragedian tunnistamisesta, sekä tietoisuudella innostuksen voimasta, joka kykenee surmaamaan kuoleman seitit. Kyse ei ole siitä, että kauhuun vastataan kauhulla, tragediaan tragedialla ja kuolemaan kuolemalla. Kyse on yhteenotosta riemun ja kauhun, riemun ja tragedian sekä riemun ja kuoleman välillä.
Poliisin tappamiseksi ei tarvitse pukea ylleen tuomarin kaapua, josta on pikaisesti putsattu aikaisempien tuomioiden veri. Oikeusistuimet ja tuomiot ovat aina osa pääoman spektaakkelia, jopa silloin kun ovat vallankumouksellisten pyörittämiä. Kun poliisi tapetaan, hänen vastuutaan ei punnita vaa’alla, yhteenotosta ei tule aritmeettinen kysymys. Kyse ei ole siitä, että ohjelmoidaan näkemystä vallankumouksellisen liikkeen ja riistäjien välisestä suhteesta. Kyse on välittömällä tasolla tapahtuvasta vastauksesta tarpeeseen, joka on rakentunut vallankumouksellisen liikkeen sisällä; tarpeeseen, jota kaikki maailman analyysit ja oikeutukset eivät olisi koskaan kyenneet määräämään.
Tämä tarve on hyökkäys vihollista vastaan: riistäjät ja heidän palvelijansa. Se kypsyy hitaasti liikkeen rakenteissa. Vain silloin, kun se nousee avoimesti esiin, liike siirtyy puolustuksesta hyökkäyskannalle. Analyysit ja moraaliset oikeutukset ovat yläjuoksun puolella, ei alajuoksulla niiden jaloissa, jotka lähtevät kaduille ja ovat valmiita pistämään sanat solmuun. Se on ollut olemassa vuosisatojen ajan, pääoman riistettyihin kohdistamassa järjestelmällisessä väkivallassa. Mutta se ei välttämättä tule esiin välittömästi valmiissa muodossa, joka olisi vain pyrkimystemme lisärationalisoimista, unelma siitä, että todellisuuteen pakotetaan malli, joka ei kuulu siihen.
Tuodaan kasakat alas. Emme kannata taantumuksen roolia. Kieltäydymme hyväksymästä pääoman kunnianhimoista kutsua. Sen sijaan, että ampuisimme tovereitamme tai toisiamme, on aina parempi ampua poliiseja.
Historiassa on aikoja, jolloin tiede esiintyy taistelijoiden tietoisuudessa. Sellaisina aikoina ei ole tarvetta totuuden tulkeille. Se syntyy asioista sellaisena kuin ne ovat. Taistelun todellisuus tuottaa teorian.
Tavaramarkkinoiden synty merkitsi pääoman muodostumista, siirtymää feodaalisista tuotantomuodoista kapitalistiseen muotoon. Tuotannon siirryttyä spektaakkelimaiseen vaiheeseensa tavaramuoto oli laajentunut kaikkeen mitä on olemassa: rakkauteen, tieteeseen, tunteisiin, tietoisuuteen jne. Spektaakkeli on laajentunut. Toisin kuin marxilaiset väittävät, toinen vaihe ei tarkoita ensimmäisen vaiheen korruptiota. Se on kokonaan erilainen vaihe. Pääoma ahmaisee kaiken, jopa vallankumouksen. Jos vallankumous ei onnistu murtautumaan ulos tuotantomallista, jos se vain väittää esittävänsä vaihtoehtoisia malleja, kapitalismi tulee nielaisemaan sen tavarahyödykkeiden spektaakkeliin.
Ainoastaan taistelua ei voi nielaista. Jotkut sen muodot, jotka kiteytyvät tiettyihin organisaatioihin, voivat päätyä spektaakkeliin. Mutta kun ne murtautuvat ulos siitä syvästä merkityksestä, jonka pääoma tuotannolle antaa, siitä tulee erittäin vaikeaa.
Toisessa vaiheessa kysymyksillä aritmetiikasta ja kostosta ei ole järkeä. Jos ne mainitaan, ne saavat vertauskuvallisen merkityksen.
Pääoman kuvitelmapeli (tavarahyödykkeen spektaakkeli) täytyy korvata sitä vastaan kohdistuvan aseistetun hyökkäyksen todellisella pelillä. Epätodellisen ja spektaakkelin tuhoamiseksi.
IX
Tee se itse
Se on helppoa. Voit tehdä sen itse. Yksin tai muutaman luotetun toverin kanssa. Ei tarvita monimutkaisia menetelmiä. Ei edes suurta teknistä tietämystä.
Pääoma on haavoittuva. Tarvitaan vain päättäväisyyttä.
Suuret puheet ovat tehneet meistä hidasjärkisiä. Kyse ei ole pelosta. Emme pelkää, olemme vain typerän täynnä valmiita ajatuksia, joista emme kykene murtautumaan ulos.
He, jotka ovat päättäneet toteuttaa tekonsa, eivät ole rohkeita ihmisiä. He ovat vain ihmisiä, jotka ovat selkeyttäneet ajatuksensa, jotka ovat käsittäneet, että on hyödytöntä nähdä sellaista vaivaa vain esittääkseen pääoman heille jakamaa roolia. Täysin tietoisina he hyökkäävät viileällä päättäväisyydellä. Ja niin tehdessään he toteuttavat itseään ihmisolentoina. He toteuttavat itseään riemussa. Kuoleman valta katoaa heidän silmiensä edessä. Vaikka he luovat tuhoa ja kauhua pomoille, heidän sydämissään sekä riistettyjen sydämissä on riemua ja rauhaa.
Vallankumouksellisilla organisaatioilla on vaikeuksia tämän ymmärtämisessä. Ne pakottavat mallin, joka uusintaa tuotannon todellisuutta. Jälkimmäisen määrällinen kohtalo estää niitä tekemästä mitään laadullista siirtoa kohti riemun esteettistä ulottuvuutta. Nämä organisaatiot myös näkevät aseellisen hyökkäyksen puhtaan määrällisessä valossa. Päämäärät päätetään rintamalinjojen suoran yhteenoton ehdoilla.
Tällä tavalla pääoma pystyy hallitsemaan mitä tahansa hätätilannetta. Se voi jopa sallia itselleen ristiriitojen hyväksymisen ylellisyyden, osoittaa spektaakkelimaisia päämääriä, hyödyntää tuottajiin kohdistuvia negatiivisia vaikutuksia spektaakkelin laajentamiseksi. Pääoma hyväksyy yhteenoton määrällisellä kentällä, sillä siellä se tietää kaikki vastaukset. Sillä on sääntöjen monopoli, ja se tuottaa itse kaikki ratkaisut.
Vallankumouksellisen teon riemu puolestaan on tarttuvaa. Se leviää kuin öljytahra. Leikistä tulee merkityksellistä silloin, kun se vaikuttaa todellisuuteen. Mutta tuo merkitys ei kiteydy ylhäältä hallitsevaan malliin. Se hajoaa tuhansiin merkityksiin, jotka kaikki ovat tuottavia ja epävakaita. Leikin sisäiset yhteydet hoituvat itsestään hyökkäyksessä. Mutta kokonaiskuva säilyy, tuo merkitys, joka leikillä on ulossuljetuille, jotka haluavat palan siitä. Ne jotka jo ennalta päättävät lähteä mukaan, sekä ne jotka “tarkkailevat” sen vapaudellisia seurauksia, ovat välttämättömiä itse pelille.
Riemun yhteisö rakentuu tällä tavalla. Se on spontaani tapa luoda kontaktia, perustavanlaatuista koko leikin syvällisimpien merkitysten toteutumiselle. Leikki on yhteisöllinen teko. Vain harvoin se esittää itsensä eristyneenä tosiasiana. Jos se niin tekee, se pitää usein sisällään fyysisen tukahduttamisen negatiiviset osatekijät, se ei ole leikin positiivista hyväksymistä taistelun luovana hetkenä.
Tämä yhteisöllinen käsitys leikistä estää mielivaltaisuutta siinä miten paljon leikille itsessään annetaan merkitystä. Yhteisöllisten suhteiden puuttuessa yksilö voi määrätä omat sääntönsä ja merkityksensä, joita kukaan muu ei pystyisi ymmärtämään, ja näin ollen tehdä leikistä pelkästään omien henkilökohtaisten ongelmiensa (työn, vieraantumisen, riiston) hetkellistä keskeytymistä.
Yhteisöllisen sopimuksen puitteissa leikki rikastuu vastavuoroisten tekojen vuorovaikutuksella. Luovuus on suurempaa silloin, kun se kumpuaa vastavuoroisesti vahvistetuista vapaista mielikuvituksista. Jokainen uusi keksintö, jokainen uusi mahdollisuus voidaan elää kollektiivisesti ilman ennalta määrättyjä malleja, ja niillä voi olla elinvoimainen vaikutus vaikka vain siten, että se on vain luova hetki, vaikka se kohtaisi tuhansia vaikeuksia toteutumisensa aikana. Perinteinen vallankumouksellinen organisaatio päätyy asettamaan omat teknikkonsa. Se pyrkii vääjäämättä kohti teknokratiaa. Toiminnan mekaaniseen puoleen liitetty suuri merkitys tuomitsee sen tälle tielle.
Vallankumouksellinen rakenne, joka etsii hetken riemua vallan tuhoamiseen tähtäävästä toiminnasta, pitää tuon tuhoamisen saavuttamiseen käytettäviä työkaluja pelkkinä keinoina. Kyseisiä työkaluja käyttävien ei pidä tulla niiden orjiksi. Aivan kuten ihmisten, jotka eivät tiedä kuinka käyttää niitä, ei pidä tulla niiden orjiksi, jotka tietävät.
Työkalujen diktatuuri on pahinta diktatuuria. Vallankumouksellisten tärkeimmät aseet ovat heidän päättäväisyytensä, omatuntonsa, yksilöllisyytensä. Aseet itsessään ovat pelkkiä työkaluja, ja sellaisena ne tulee jatkuvasti altistaa kriittiselle tarkastelulle. Aseiden kritiikin kehittäminen on välttämätöntä. Konepistoolin ja sotilaallisen tehokkuuden pyhittämistä on nähty liikaa.
Meidän täytyy päästä siitä yli, jotta voimme ymmärtää riemua vallankumouksellisen taistelun syvällisenä merkityksenä, joka väistää ne ansat, joita tavarahyödykkeen spektaakkeli asettaa tarunomaiseksi tehdyllä esineillä.
Kun pääoma kohtaa aseellisen taistelun, se tekee viimeisen ponnistuksensa. Se astuu viimeiselle rintamalleen. Se tarvitsee yleisen mielipiteen tukea voidakseen toimia kentällä, jossa se ei ole niin varma itsestään. Joten se päästää valloilleen psykologisen sodankäynnin, jossa se käyttää modernin propagandan hienostuneimpia aseita.
Pääoman fyysinen organisaatio tänä päivänä tekee siitä pohjimmiltaan haavoittuvan mille tahansa vallankumoukselliselle rakenteelle, joka kykenee itse päättämään oman ajoituksensa sekä hyökkäyksensä menetelmät. Se on varsin hyvin perillä tästä heikkoudesta ja yrittää paikata sitä. Poliisi ei riitä. Ei edes armeija. Se vaatii kansan itsensä jatkuvaa valppautta. Jopa proletariaatin kaikista nöyrimmän osan. Joten tämän takia sen täytyy murtaa luokkarintama. Sen täytyy levittää köyhien keskuuteen myyttiä aseellisten organisaatioiden vaaroista, sekä valtion, moraalin, lain ja muun vastaavan pyhyydestä.
Epäsuorasti se puskee nämä organisaatiot ja niiden militantit ottamaan tarkkoja rooleja. Tuohon “rooliin” astumisen myötä leikki menettää merkityksensä. Kaikesta tulee “vakavaa”, kuviteltua. Tapahtuu astuminen spektaakkelin piiriin ja tavarahyödykkeeksi tuleminen. Riemusta tulee “naamio”. Yksilöstä tulee anonyymi, joka elää rooliaan eikä enää kykene erottamaan ulkomuotoa ja todellisuutta.
Voidaksemme murtautua ulos tästä tavarahyödykkeiden teatterin taikapiiristä, meidän täytyy kieltäytyä kaikista rooleista, myös “ammattimaisen” vallankumouksellisen roolista.
Aseellisen taistelun ei tule antaa itsensä muuttua ammattilaisuudeksi, juuri siihen työnjakoon, johon kapitalistisen tuotannon ulkoiset puolet yrittävät sen pakottaa.
“Tee se itse.” Älä hajota leikin globaalia puolta kutistamalla sitä rooleihin. Puolusta oikeuttasi nauttia elämästä. Häiritse pääoman kuolemanprojektia. Tuo projekti voi astua luovuuden ja leikin maailmaan vain muuttamalla toimijan “leikkijäksi”, muuttamalla elävän luojan kuolleeksi henkilöksi, joka huijaa itsensä uskomaan olevansa elossa.
Jos “leikin maailma” muuttuu keskitetyksi, ei enää olisi mitään järkeä puhua leikistä. Meidän täytyy ottaa huomioon se mahdollisuus, että pääoma yrittäisi ottaa haltuun vallankumouksellisen ehdotuksen “aseistetusta riemusta”. Yksi tapa siihen voisi olla se, että leikin maailmaa koitettaisiin hallinnoida ulkopuolelta. Luomalla leikkijöiden rooleja sekä leikkikalun mytologiaa.
Murtamalla keskittämisen (aseellisen puolueen) siteet voi onnistua hämmentämään pääoman ideoita, sikäli kun ne on viritetty määrämarkkinoiden spektaakkelimaisen tuotannon koodiksi. Riemun koordinoima toiminta on arvoitus pääomalle. Se ei ole mitään. Se on vailla tarkkaa päämäärää, irrallaan todellisuudesta. Ja tämä johtuu siitä, että pääoman ydin, päämäärät ja todellisuus ovat kuvitteellisia, kun taas vallankumouksen ydin, päämäärät ja todellisuus ovat konkreettisia.
Kommunismin tarpeen koodi korvaa tuottamisen tarpeen koodin. Tämän leikin yhteisön tarpeen valossa yksilön päätöksistä tulee merkityksellisiä. Voidaan huomata menneisyyden kuolemanmallien epätodellinen luonne.
Pomojen tuhoaminen tarkoittaa tavarahyödykkeiden tuhoamista ja tavarahyödykkeiden tuhoaminen tarkoittaa pomojen tuhoamista.
X
Pöllö saa siivet
Ateenalainen sananlasku
“Pöllö saa siivet.” Moni huonosti alkavat toiminta päättyy hyvin. Tulkoon vallankumouksellisten niin pitkään viivyttämä vallankumous toteen huolimatta heidän halustaan yhteiskuntarauhaan.
Pääoma antaa viimeisen sanan valkotakkisille. Vankilat eivät kestä kauaa. Ne ovat linnakkeita menneisyydestä, joka elää vain joidenkin tärkeiden vanhojen taantumuksellisten fantasioissa, ja ne tulevat katoamaan yhdessä yhteiskunnalliseen ortopediaan perustuvan ideologian kanssa. Enää ei tule olemaan vankeja. Pääoman luoma kriminalisointi tullaan rationalisoimaan ja prosessoimaan mielisairaaloiden kautta.
Koko todellisuuden ollessa spektaakkelimainen tarkoittaa spektaakkelista kieltäytyminen todellisuuden ulkopuolelle asettumista. Jokainen, joka kieltäytyy tavarahyödykkeiden koodista, on hullu. Kieltäytyminen kumartamasta tavarahyödykkeen jumalan edessä johtaa mielisairaalalähetteeseen.
Siellä hoito on radikaalia. Ei enää inkvisitiolta opittua kidutusta tai verta seinillä; sellaiset asiat järkyttävät yleistä mielipidettä. Ne saavat omahyväiset ihmiset puuttumaan asioihin, häiritsevät spektaakkelin harmoniaa nostamalla tarvetta puolusteluille ja muutoksille. Persoonallisuuden täydellinen hävittäminen, mitä on pidetty ainoana sairaiden mielten radikaalina parannuskeinona, ei järkytä ketään. Niin pitkään kun kadunihminen tuntee olevansa kapitalistisen spektaakkelin levollisen ilmapiirin ympäröimänä, hän tuntee olevansa turvassa siltä, että sairaalan ovet koskaan sulkeutuisivat hänelle. Hulluuden maailma vaikuttaa hänestä olevan muualla, vaikka aina löytyy mielisairaala jokaisen tehtaan vierestä, jokaista koulua vastapäätä, jokaisen maatilkun takaa sekä jokaisen asuinalueen keskeltä.
Kriittisessä typeryydessämme meidän täytyy olla tarkkana, että emme petaa tietä valkotakkisille virkamiehille.
Pääoma on ohjelmoimassa massatasolla kiertävää tulkintakoodia. Tämän koodin pohjalta yleinen mielipide tottuu näkemään pomojen järjestystä vastaan hyökkäävät, eli vallankumoukselliset, käytännössä hulluina. Siksi heidät pitäisi sulkea mielisairaalaan. Vankilat ovat myös rationalisoitumassa saksalaisen mallin mukaan. Ensiksi ne muuttuvat vallankumouksellisten erikoisvankiloiksi, sitten mallivankiloiksi, sitten aivomanipulaation keskitysleireiksi ja lopulta mielisairaaloiksi.
Pääoman käyttäytymistä ei sanele pelkästään sen tarve puolustaa itseään riistettyjen taisteluilta. Se on tavarahyödyketuotannon koodin logiikan sanelemaa.
Pääomalle mielisairaala on paikka, jossa spektaakkelimaisen toiminnan globaalius keskeytyy. Vankila yrittää epätoivoisesti tehdä sen, mutta ei onnistu, sillä sen tiellä on yhteiskunnallisen ortopedian perusideologia.
Mielisairaalan “paikalla” puolestaan ei ole alkua tai loppua, ei historiaa, ei spektaakkelin muuntautumiskykyä. Se on hiljaisuuden paikka.
Toisella hiljaisuuden “paikalla”, hautausmaalla, on kyky puhua lujaa. Kuolleet puhuvat. Ja omat kuolleemme puhuvat kovaan ääneen. Ne osaavat olla raskaita, erittäin raskaita. Tästä syystä pääoma pyrkii siihen, että niitä olisi yhä vähemmän. Ja vastaavasti mielisairaaloiden “asiakkaiden” määrä kasvaa. “Sosialismin kotimaalla” on paljon opetettavaa tällä saralla.
Mielisairaala on täydellistä vapaa-ajan terapeuttista rationalisointia, työn keskeyttämistä ilman tavarahyödykkeen rakenteen traumaa. Tuottavuuden puute ilman sen torjumista. Hullun ei tarvitse tehdä töitä, ja näin hän vahvistaa työn olevan viisautta, hulluuden vastakohta.
Kun sanomme, että aika ei ole kypsä aseelliselle hyökkäykselle valtiota vastaan, avaamme mielisairaalan ovet tuollaisia hyökkäyksiä tekeville tovereille; kun sanomme, että aika ei ole valmis vallankumoukselle, kiristämme pakkopaidan naruja; kun sanomme, että objektiivisesti katsottuna nuo teot ovat provokaatioita, puemme ylle kiduttajien valkoiset takit.
Kun vastustajien määrä oli huomattava, tykinlaukaus oli tehokas. Kymmenen kuollutta oli siedettävä määrä. Kolmekymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta olisi jo historian käännekohta, niin sokaisevan kirkas vallankumouksellinen viitepiste, että se häiritsisi tavarahyödykkeen spektaakkelin rauhallista harmoniaa. Pääoma on sitä paitsi paljon ovelampi. Lääkkeet ovat neutraalimpia kuin luodit. Niillä on terapeuttisuuden alibi.
Lentäkööt pääoman hulluussäädökset sen itsensä kasvoille. Yhteiskunta on yksi suunnaton mielisairaala. Kääntykööt vastakohtien asetelmat toisin päin.
Yksilön neutraloiminen on jatkuva käytäntö pääoman esineellistetyssä totaalisuudessa. Mielipiteiden latistaminen on terapeuttinen prosessi, kuolemankone. Tuotantoa ei voi tapahtua ilman tätä kapitalismin spektaakkelimaisen muodon latistamista. Ja jos tuosta kaikesta kieltäytyminen, riemun valinta kuoleman edessä, on merkki hulluudesta, niin jokaisen on aika alkaa ymmärtää tuon kaiken alla vaanivia ansoja.
Koko läntisen kulttuuriperinteen koneisto on kuolemankone, todellisuuden negaatio, harhakuvan valta, joka on kasannut kaikenlaista häpeää ja epäoikeudenmukaisuutta, riistoa ja kansanmurhaa. Jos tuosta logiikasta kieltäytyminen tuomitaan hulluudeksi, meidän täytyy tehdä ero hulluuden ja hulluuden välille.
Riemu aseistaa itseään. Sen hyökkäys ylittää tavarahyödykkeen hallusinaation, koneiston, koston, johtajan, puolueen, määrämitan. Sen taistelu murtaa palasiksi voitonteon logiikan, markkinoiden arkkitehtuurin, elämän ohjelmoinnin, viimeisen asiakirjan viimeisessä arkistossa. Sen väkivaltainen räjähdys kumoaa riippuvaisuuden järjestyksen, positiivisen ja negatiivisen terminologian, tavarahyödykkeen illuusion koodin.
Mutta tämän kaiken täytyy pystyä kommunikoimaan itseään. Siirtymä riemun maailmasta kuoleman maailmaan ei ole helppo. Koodit ovat eri tahdeissa ja kumoavat toisensa. Se mitä pidetään harhakuvana riemun maailmassa on todellisuutta kuoleman maailmassa ja päinvastoin. Fyysinen kuolema, niin suuri pakkomielle kuoleman maailmassa, ei ole niin kuolettava kuin se mitä kaupustellaan elämänä.
Tästä johtuu pääoman kyky mystifioida riemun viestejä. Edes määrälogiikan vallankumoukselliset eivät kykene syvällisesti ymmärtämään riemun kokemuksia. Välillä ne epäröiden tekevät vähäpätöisiä yrityksiä. Toisina aikoina ne antautuvat tuomitsemiseen, joka ei kovin paljoa eroa pääoman vastaavasta.
Tavarahyödykkeen spektaakkelissa tavaroilla on väliä. Tuon kasautuneen massan aktiivinen elementti on työ. Tuotannon kehyksessä mikään ei voi olla positiivista ja negatiivista samaan aikaan. On mahdollista puolustaa työttömyyttä, joka ei ole työn negaatio, vaan sen väliaikainen keskeytyminen. Samalla tapaa on mahdollista puolustaa tavarahyödykkeettömyyttä, inhimillistettyä esinettä, mutta vain “vapaa-ajan” kehyksessä, eli jonain mikä on tuotettu harrastuksena, tuotantosyklin myöntäminä ajallisina taukoina. Tässä mielessä on selvää, että nämä käsitteet työttömyydestä ja tavarahyödykkeettömyydestä ovat yleisen tuotantomallin kannalta keskeisiä.
Toiminnallisen riemun osia on mahdollista kommunikoida vain selkeyttämällä riemun ja kuoleman merkityksiä kahden toisiaan vastaan kamppailevan vastakkaisen maailman ainesosina. Eikä tule harhautua kuvittelemaan sitä, että voisimme kommunikoida niiden kaikkia osia. Jokainen, joka alkaa kokemaan riemua, vaikka sitten sellaisessa yhteydessä, joka ei suoraan liity hyökkäykseen pääomaa vastaan, on valmiimpi tarttumaan hyökkäyksen merkitykseen. Ainakin enemmän kuin ne, jotka takertuvat edelleen vanhentuneeseen näkemykseen määrän harhakuvaan pohjautuvasta yhteenotosta.
Joten pöllö voi edelleen saada siivet ja lentää.
XI
Eteenpäin kaikki! Käsillä ja sydämillä, sanalla ja kynällä, tikarilla ja pyssyllä, ironialla ja kirouksella, varkaudella, myrkytyksellä ja tuhopoltolla, käydään… sotaan yhteiskuntaa vastaan!…
Dejaque
Jätetään taakse odottelu, epäröinti, unelmat yhteiskuntarauhasta, pienet kompromissit ja sinisilmäisyys. Kaikki kapitalismin kauppojen meille tarjoama vertauskuvallinen roska. Laitetaan sivuun suuret analyysit, jotka selittävät kaiken aina pienimpään yksityiskohtaan asti. Suunnattomat kokoelmat täynnä tervettä järkeä ja pelkoa. Laitetaan sivuun demokraattiset ja porvarilliset illuusiot keskustelusta ja dialogista, väittelystä ja yleiskokouksesta sekä mafiapomojen valistuneista kyvyistä. Laitetaan sivuun porvarillisen työetiikan sydämiimme kaivertama viisaus. Laitetaan sivuun uhrautumista ja tottelevaisuutta opettaneet kristinuskon vuosisadat. Laitetaan sivuun papit, pomot, vallankumoukselliset johtajat, vähemmän vallankumoukselliset johtajat sekä ne johtajat, jotka eivät ole vallankumouksellisia alkuunkaan. Laitetaan sivuun numerot, illuusiot määrästä, markkinoiden lait. Istutaan hetkeksi vainottujen historian raunioille pohtimaan. Maailma ei kuulu meille.
Jos sillä on herra, joka on riittävän tyhmä halutakseen maailman sellaisena kuin se on, annetaan se hänelle. Laskekoon hän rauniot rakennusten paikalla, hautausmaat kaupunkien paikalla, mudan jokien paikalla ja haisevan liejun merien paikalla.
Maailman suurin silmänkääntötemppu ei enää viihdytä meitä.
Olemme varmoja siitä, että riemun yhteisöt syntyvät taistelustamme tässä ja nyt.
Ja ensimmäistä kertaa elämä tulee kukistamaan kuoleman.
Alfredo M. Bonanno
(1993)
Tämä kirja kirjoitettiin 1977 keskellä Italian tuolloisia vallankumouksellisia taisteluita. Lukiessa tulee muistaa, että tuo tilanne oli hyvin erilainen kuin tänä päivänä.
Vallankumouksellinen liike, myös anarkistinen liike, oli kehittymisvaiheessa. Kaikki vaikutti mahdolliselta, myös aseellisen yhteenoton yleistyminen.
Mutta oli välttämätöntä suojella itseään erikoistumisen ja militarisoitumisen vaaroilta, joita rajallinen vähemmistö militantteja yritti pakottaa kymmenille tuhansille tovereille, jotka kaikin mahdollisin keinoin vastustivat samaan aikaan sekä tukahduttamista että valtion yritystä – jos totta puhutaan, niin varsin heikkoa yritystä – järjestää uudelleen pääoman hallinnointi.
Näin Italiassa, mutta vastaavaa tapahtui myös Saksassa, Ranskassa, Iso-Britanniassa ja muualla.
Vaikutti välttämättömältä yrittää pitää huoli siitä, että tovereiden moninaiset päivittäiset teot vallan rakenteita ja ihmisiä vastaan eivät ajautuisi Punaisten Prikaatien kaltaisten aseellisten puolueiden suunnitelmalliseen logiikkaan.
Se on tämän kirjan henki. Osoittaa kuinka vapautumisen ja tuhoamisen käytäntö voi syntyä taistelun riemukkaasta logiikasta, ei ohjaavan ryhmän ennalta määrättyjen opinkappaleiden kuolettavasta ja kaavamaisesta jäykkyydestä.
Joitain näistä ongelmista ei enää ole olemassa. Historian ankarat opetukset ovat ratkaisseet ne. Reaalisosialismin romahtaminen laittoi kaikenlaisten marxilaisten ohjaavat pyrkimykset uusiin mittasuhteisiin äkillisesti ja lopullisesti. Toisaalta taas se ei ole sammuttanut, vaan on ehkä jopa paisuttanut, halua vapauteen ja anarkistiseen kommunismiin, mikä leviää kaikkialla etenkin nuorten keskuudessa, monissa tapauksissa tarvitsematta turvautua anarkismin perinteisiin symboleihin, iskulauseisiin ja teorioihin. Niihin suhtaudutaan ymmärrettävällä vaistonvaraisella torjuntareaktiolla, jossa kieltäydytään tarttumasta mihinkään ideologiaan.
Tämä kirja on tullut jälleen ajankohtaiseksi, mutta toisella tavalla. Ei kritiikkinä raskaille monopolisoiville rakenteille, joita ei ole enää olemassa, vaan koska se voi osoittaa mahdollisuuksia yksilön omalla riemukkaalla tiellä kohti kaiken sen tuhoamista mikä sortaa ja sääntelee häntä.
Lopuksi haluan vielä mainita, että Italiassa kirja määrättiin hävitettäväksi. Korkein oikeus määräsi sen poltettavaksi. Kaikki kirjastot saivat polttamisesta käskevän sisäministeriön kiertokirjeen. Useampikin kirjastonhoitaja kieltäytyi käskystä ja piti sitä natsien tai inkvisition veroisena, mutta laillisesti kirjaan ei voi viitata. Samasta syystä sitä ei voi laillisesti levittää Italiassa, ja monilta tovereilta takavarikoitiin heidän kappaleensa vain kyseistä tarkoitusta varten toteutetussa ratsia-aallossa.
Minulle tuomittiin 18 kuukautta vankeutta tämän kirjan kirjoittamisesta.
Alfredo M. Bonanno
Catania, 14. heinäkuuta 1993
Filippo Argenti
Toinen osa Ranskassa 2005 puhjenneita mellakoita käsittelevästä pamfletista “Yöt täynnä raivoa”.
[Johdanto – Roskaväki – Varteenotettavia olettamuksia – Mellakoista]
Kaikki kapinat eivät tule yllätyksenä. Ei tietenkään ole mitään Nostradamusta, joka voisi ennustaa milloin ne täsmälleen ottaen puhkeavat, mutta se, että kapinoita tapahtuu, voi tulla yllätyksenä vain niille, joilla ei ole mitään käsitystä siitä miten kurjassa maailmassa meidän on elettävä. Kyse ei ole vain siitä, että tiedämme miten tavallisia tällaiset kapinat, tuttuine tapoineen ja rituaaleineen, ovat Ranskassa (satoja autoja sytytettiin palamaan eri puolilla Ranskaa vuoden viimeisenä päivänä)1. Kapinat ovat nykyisen sosiaalisen järjestelmän väistämätön tulos. Kun kapina puhkeaa, ei voi kysyä itseltään “miten tämä on mahdollista?” vaan pikemminkin “miten on mahdollista ettei tällaista tapahdu kaikkialla koko ajan?”. Mutta aina kun kapina puhkeaa, se yritetään heti ensimmäiseksi luokitella. Ihmetellään keitä kapinalliset ovat, mistä he tulevat ja mitä he haluavat. Pian aletaan selvittää nimiä, henkilöllisyyksiä ja oikeita luokkia: he ovat ulkomaalaisia, maahanmuuttajia… ei! He ovat ranskalaisia… kyllä, ranskalaisia, mutta toisen sukupolven ranskalaisia, toisen luokan ranskalaisia, maahanmuuttajien, syrjäytyneiden, ulkopuolelle suljettujen ihmisten lapsia tai veljenpoikia… 
Jotkut ovat pettyneitä, koska fundamentalistisen islamismin teoria ei toimi: on selvää, että nämä eivät ole niitä ihmisiä jotka käyvät moskeijoissa (imaamien esittämät vetoomukset ovat itse asiassa osoittautuneet hyödyttömiksi). Oikeistolaiset lehdet (kuten Le Figaro) yrittävät luoda epätodennäköisiä yhteyksiä leimatakseen heidät julkisuudessa, ne kirjoittavat palestiinalaistyylisestä intifadasta, fundamentalistisesta islamismista, terrorismista jne. Nämä vääristelyt eivät kuitenkaan näytä toimivan, kun jokainen kamppailu onnistuu osoittamaan jäljittelemättömän omalaatuisuutensa.
Sosiologisia kategorioita otetaan käyttöön kapinan määrittelemiseksi, nimeämiseksi, rajaamiseksi – lyhyesti sanottuna, jotta se saadaan suljettua tiettyjen käsitteellisten rajojen sisään. Kun mellakoijille annetaan ensin jokin identiteetti – useimmiten syrjäytynyt, uusi nimi alaluokalle – voidaan sen jälkeen esittää joukko tilanteeseen puuttumiseen tarvittavia teorioita, poliisi- ja poikkeustilatoimenpiteistä sosiaali- ja hyvinvointipalveluihin. Ne ovat turvallisuussyndrooman kahdet kasvot: julkinen turvallisuus ja sosiaaliturva, toisin sanoen nyrkki ja auttava kädenojennus. Lyhyesti sanottuna keppi ja porkkana. Kaikki tämä kertoo selvästi, että jos kumouksellisuus ja kapinallisuus johtuvat suoraan ylivallan järjestelmästä, niin niistä voidaan päästä eroon vain hankkiutumalla ensin eroon alistavasta vallasta, toisin sanoen kumouksellisen toiminnan kautta.
“Roskaväen” nimeäminen, ja ehkä samalla poliittisesti korrektimman määritelmän antaminen sille, merkitsee montaa asiaa. Ilmiön nimeäminen ja sopiva luokittelu merkitsee ensinnäkin sen rajaamista, ja sen rajaaminen merkitsee sen suitsimista. Toisaalta rajat pystytetään, jotta kapina ja sen syyt voidaan esittää satunnaisina levottomuuksina, jotka aiheuttanutta järjestelmää on kaikesta huolimatta (kurjuus, sota, saastuminen, kaiken perinpohjainen muuttaminen kauppatavaraksi, ja koko maailman jokaisen elämän yhä pidemmälle menevä hävittäminen) varjeltava, kenties ehdottamalla jotain holhoavaa väliintuloa poikkeustilan julistamisen lisäksi. Mutta kuten hyvin tiedetään, on tämä poikkeus nyt sääntö, johon sisältyy myös ulossulkeminen, köyhtyminen, sosiaalinen vieraantuminen, toisin sanoen yleinen elämän riistäminen.
Kyseessä ei ole paikallisesti tai globaalisti satunnainen ilmiö. Köyhyys, elämän epävarmuus länsimaisessa yhteiskunnassa, metropolien kaupunkirakenteet kaikkialla maailmassa (Los Angelesista Bogotáan, Algerista Pariisiin), yritykset sulkea linnake-Euroopan rajat, nämä ovat vain muutamia esimerkkejä tästä rakenteellisesta murroksesta. Kepin ja porkkanan käyttö, poliisin ja oikeuslaitoksen toiminnan täydentäminen ilmoituksella lähiöiden hyväksi tehtävästä sosiaalityöstä, saattaa harhauttaa joitain ihmisiä. Ei kuitenkaan taatusti niitä, jotka kokevat sosiaalisen marginalisaation omissa nahoissaan, tai niitä, jotka tietävät että minkä tahansa kulman takana saattaa olla uusia purkauksia valmiina puhkeamaan, eikä etenkään niitä, jotka tuntevat tukahduttamattoman kapinan mahdollisuuden sykkivän sisällään. Ja juuri tätä kapinan puoleensa vetävää voimaa pyritään nimeämisellä heikentämään.
Itse asiassa nimeämisen menetelmä, paitsi että se esittää nykyiseen yhteiskuntajärjestelmään erottamattomasti kuuluvan ilmiön ikään kuin satunnaisena, pyrkii jakamaan ja erottamaan syrjäytyneet kaikista muista – erottaen samalla nämä muut itsestään ja piilevistä toiminnan mahdollisuuksistaan. Syrjäytyneillä on toisin sanoen kehityksessään taantuneille kuuluva oikeus kapinoida, koska viha, epätoivo ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus kuuluvat yksinomaan heille. Mutta sinä, joka kaikesta huolimatta olet etuoikeutettu ja joka nautit osaa yhteiskunnan turvaamasta hyvinvoinnista, mitä sinä haluat? Kaupunkien ghetoissa, Pariisin banlieuseissa ja maailman lähiöissä on elämä kiskottu juuriltaan, tyhjää, ahdistettu sosiaalisen, materiaalisen ja eksistentiaalisen vieraantumisen tilaan, ja täynnä epätoivoa ja metafyysistä tylsyyttä. Mutta ei sinun elämäsi! Sinun elämäsi on antoisaa ja nautittavaa, se pursuaa mahdollisuuksia ja näkymiä, hyvinvointia ja intohimoa. Sinun elämäsi? Meidän elämämme? Anteeksi, mistä nyt oikein puhutaan?
Tosiasiassa sorron verho, ja siten myös kapinan repeämä, koskettaa kaikkia. Vastakkainasettelun binäärilogiikka tulkitsee todellisuutta niin karkeasti, ettei se voi ymmärtää jo meneillään olevien kapinoiden tai vielä tuloaan tekevien purkausten tämänhetkistä kehittymistä. 
Se, että lähiöiden nuoret erotetaan kaikista muista, ja sen jälkeen tehdään vielä jako yhtäältä väkivaltaisiin, hallitsemattomiin, kesyttömiin, ja toisaalta niihin joita on suojeltava näiden tartunnalta, tarkoittaa kapinan mahdollisuuden erottamista kaikesta siitä mikä saattaisi saada sen puhkeamaan. Tämä logiikka on kaikkien poikkeustilamenettelyjen takana. Kaiken lisäksi tämän ideologisen jaon hyväksyminen merkitsee myös minkäänlaisen käytännöllisen näkemyksen heikkenemistä. Ranskan kapina, kuten kaikki kapinat, puhuvat kaikille. Se vaikuttaa väistämättä mahdollisiin liikkeisiimme. Eihän loppujen lopuksi ole niin tärkeätä tietää keitä he ovat, kuin keitä me olemme ja mitä me voimme tehdä. Kun pysyvä poikkeustila on todellisuutta riippumatta siitä, onko sellainen virallisesti julistettu vai ei, niin ensimmäinen käytännön oppitunti koskee tosiasiallisen poikkeustilan aikaansaamista tuhotöiden, niiden nopean leviämisen ja kaikesta delegoinnista kieltäytymisen kautta.
Jotkut valittavat suunnan tai vallankumouksellisen luokkatietoisuuden puuttumista, ja ottavat siis etäisyyttä koska eivät pysty näkemään mitään poliittisia näkökulmia tai tuloksia; sitten he puhuvat suuntaa vailla olevista barbaarisista ilmiöistä, jotka ovat heidän mukaansa “vanhan yhteiskunnan vanhimpien kerrostumien mädäntymistä”. Jotkut ovat myös esiintyneet kapinoiden tietoisina organisoijina (tulevien, tietenkin). Mutta sen sijaan että luennoisimme siitä miten pitäisi käyttäytyä ja toimia, voimme oppia paljon Ranskan mellakoista. “Roskaväen” kapinasta löytyy taktinen ja käytännöllinen tietoisuus, jonka tiedetään olevan tuntematon hienostuneimmille vallankumouksellisille ajattelijoille – jotka ovat usein liian ajattelevia ollakseen käytännöllisiä. Jos Ranskan mellakoijat eivät ottaneetkaan askelta kohti vallankumousta (mutta niin, kuka onkaan vallankumouksellinen tänään?), niin ainakin he omalla tavallaan koettelivat toiminnan mahdollisuuksiaan. Odottamatta opasta, joka opettaisi mitä tehdä, he päin vastoin toteuttivat käytännössä oman tapansa miten tehdä; he pistivät vihansa räjähtämään vaikuttavassa tulipalojen sarjassa delegoimatta sitä kenellekään. Liian kauan tukahdutetun elämänvoiman räjähdys on raju tulipalo, joka sivuuttaa kaikki delegaation muodot eikä voi koskaan katua.
Vihaisen nihilismin fenomenologia
Viha on ilmaus voimasta, jota on tukahdutettu liian kauan, pilkattu ja hyväksikäytetty, niiden vihaa, jotka äkkiä ymmärtävät olevansa “liian nuoria mätänemään”. Sen tärkein ilmenemismuoto avaa näkymän, jota luonnehtii universaali tuho. Kun on sokean raivon vallassa, katsoo ympärilleen etsien jotain mitä tuhota, paiskata päin seinää tai rikkoa omin käsin; keho koetaan vahingoittamisen välineeksi. Mitä tahansa voidaan tuhota! Viha ilmenee siis nihilistisenä näkymänä. Kun näillä toisen luokan ihmisillä ei ole mahdollisuutta haluta mitään itselleen, he päättävät haluta että tämä ei-mikään toteutuu (ei-minään).
Mutta nihilismi, tämä häiritsevä vieras, näyttäytyy eri muodoissa. Kaikkein vähiten ilmeinen on kaikkein laajimmalle levinnyt, mutta myös suosituin: se on maailman autoritaarisen hallinnoinnin hienovaraista nihilismiä, joka on läsnä kaikkialla. Se tuhoaa elämää ja imee sen voimaa, johtaakseen sen järjestyksen ja kurin, tuotannon ja konsumerismin, alistuneisuuden ja kyynisyyden ennalta muotoiltuihin rakenteisiin. Nykyinen yhteiskuntajärjestelmä on nihilistinen, ja siihen alistuvat kansalaiset ovat myös tietämättään nihilistejä, kun he hyväksyvät vapaaehtoisen orjuuden eri muodot ja laahustavat päivästä toiseen eteenpäin intohimottomissa elämissään. Omaksuttuaan talouden opit ja kulutustavaroiden kuvitteellisen arvon, heidän elämänsä perustuvat kustannusten ja hyötyjen laskelmointiin, keinojen ja päämäärien erottamiseen toisistaan, sekä alistumiseen nykyiselle kurjuudelle siinä kuvitteellisessa toivossa että se olisi huomenna parempi. Ylivallan nihilistinen toiminta ilmenee kahdessa toisiaan täydentävässä osassa: yhtäältä se riistää, vieraannuttaa ja ryöstää, toisaalta se silottelee, luo harhakuvia ja sokaisee. Mutta tyhjyys, jonka päällä tämä kaksitahoinen operaatio seisoo ja josta se ammentaa aineksensa, paljastuu kun toinen osa (harhakuvien tarjoama valheellinen tyydytys) ei enää toimi: kun koulu, työ ja spektaakkelimaisen, sivistyneen yhteiskunnan instituutiot menettävät otteensa elämistä, jotka jäävät sen seurauksena lojumaan paljastuneisiin vieraantuneisuuden etäpesäkkeisiin.
Kun tällainen etäpesäke paljastuu hätkähdyttävällä tavalla, kun se aiheuttaa epäinhimillistä, järjetöntä kuolemaa, se voi räjähtää vihaiseen nihilismiin: käsittäessään mitättömyyden, joka ympäröi heitä ja jäytää heidän elämäänsä, päättävät nimettömät yksilöt antaa sille takaisin olemattomuutensa. Vihainen nihilismi haluaa juuri ei-mitään, ja se käsittää täydellisesti miten kaikki sitä ympäröivä täytyy vain vajottaa omaan tyhjyyteensä. Vihaisen nihilismin purkaus, joka vapauttaa ja päästää valloilleen pahoja intohimoja, voidaan nähdä myös puhtaana hauskanpitona, joka saa alkunsa nykyisyyden aiheuttamasta kuvotuksesta; mutta juuri siten tuo pahoinvointi muuttuu tuhoisaksi euforiaksi.
“S’ io fossi foco arderei lo mondo” 2
Vihaisen nihilismin tuhoisa euforia löytää tärkeimmän ilmenemismuotonsa elementistä, joka eniten edustaa vihaa: tulesta. Molotovit ja palopommit ovat kuin nuolia, jotka kohdistuvat vallan ja järjestelmän rakenteisiin ja symboleihin: poliisiasemiin, kaupungintaloihin, oikeustaloihin, pankkeihin, kauppoihin, kauppakeskuksiin, kouluihin ja autoihin.
Jotkut näistä kohteista osuvat syvälle monien ihmisten kansalaisen omatuntoon. Miksi kouluja sytytetään tuleen, kun ne voisivat johtaa vapautumiseen ja syrjäytyneiden palautumiseen osaksi yhteiskuntaa? Eikö pidä paikkansa, että kaikille yhteinen koulutus oli tärkeä voitto ihmisyydelle ja sen edistymiselle? Ehkä, mutta jos pitää paikkansa myös se – ja miten sen voisi kiistää – että koulut näyttävät yhä enemmän vankiloilta (sekä vankiloiden että koulujen ollessa osa yleistä vankilayhteiskuntaa), niin meidän olisi syytä vaientaa omatuntomme ja katsoa ilmiötä joka on kaunis kuin koulu liekeissä. Perustuuhan koulujärjestelmä loppujen lopuksi tarkoituksen lykkäämiseen – koulut ovat toisin sanoen välineitä jotka mahdollistavat elämän, tai paremminkin ne ovat välineitä jotka mahdollistavat työhön “pääsyn”, joka puolestaan on elämän mahdollistava väline. Siksi kouluilla ei siis ole itsessään mitään tarkoitusta, vaan ne viittaavat jatkuvasti tarkoitukseen joka odottaa jossain tulevaisuudessa. Näin ollen, kun tulevaisuus on evätty ja se lupaa vain riutumista tylsyyden ja epätoivon välimaastossa, kadottavat koulut valheellisen kasvattavan arvonsa. Kun välineet eivät ole millään tavalla käyttökelpoisia, niistä tulee fetissejä, ja fetissit joutavat poltettaviksi, kenties jossain sellaisessa rähinässä jossa nuoret huutavat että “tulevaisuuteni on tämä ilta”.
Kansalaisen omatunnolla on jotain sanottavaa myös autoista: miksi polttaa naapurin autoja, jos nämä elävät samassa poikkeustilassa kuin mellakoijat? Ensinnäkin useimmat poltetuista autoista kuuluivat suoraan tai epäsuoraan eri instituutioille, toiseksi ‘roskaväki’ ei tule tyhjästä, vaan elää tietyllä alueella, joka ei edusta mitään yhdenmukaista ihmistodellisuutta. Yhtäältä banlieusien mellakoijat tietävät, että he voivat luottaa monien alueen asukkaiden tukeen ja aktiiviseen solidaarisuuteen (ilman sellaista solidaarisuutta kaksikymmentä mellakkayötä olisi ollut mahdottomuus), toisaalta he tietävät myös varsin hyvin keille tuleen sytytetyt autot kuuluvat, eivätkä nämä takuulla ole mellakoijien suoria tai välillisiä avustajia. Banlieusien alueilla, kuten missä tahansa muuallakin, on hartaita järjestelmän ja vuoropuhelun kannattajia, ilmiantajia ja keinottelijoita, tukareita ja monenlaisia inhottavia tyyppejä, samoin kuin niitä jotka eivät käytännössä jaa mellakoijien varauksetonta ja selkeää kantaa. Banlieusien nuoret eivät siedä minkäänlaisia puolueettomuuden, instituutioiden kanssa käytävän vuoropuhelun tai kompromissien muotoja [tämä tuli olemaan iso pulma CPE-liikkeen3 aikaan maalis- huhtikuussa 2006 etenkin Pariisissa].
Naapurit eivät toisin sanoen ole aina ystäviä tai auttajia. Lisäksi kapinat eivät tapahdu symbolisella tasolla, vaan konkreettisella kamppailun ja taistelukentän tasolla. Autoja ei sytytetä palamaan pelkästään siitä syystä, että liekkien näkeminen tuottaa selvää mielihyvää, vaan myös ja ennen kaikkea strategisen ja alueellisen ajattelun johdosta, toisin sanoen olemalla alueella taistelun kautta. Vain todellisen konfliktin (eikä sen representaation tai sosiologisen tulkinnan) näkökulmasta voidaan tämän käytännön arvo ymmärtää. 
Autojen polttaminen on varsin tehokas keino rakentaa barrikadeja nopeasti. Se on myös hyvä tapa houkutella poliisi tietylle alueelle, jossa heitä voidaan heittää molotoveilla ja kivillä, ja josta mellakoijat voivat helposti paeta tavatakseen toisensa muualla ja aloittaakseen leikin uudelleen (tätä toimintatapaa käytettiin paljon katuvaloboksien sabotoinnissa, joka avasi raivon päivät).
On aika hämmästyttävää, että monet eivät ole ottaneet huomioon näitä asioita. Tärkein huomioon otettava seikka on kuitenkin alueen merkitys taistelukenttänä kaikille tämän päivän ja tuleville kamppailuille. Yhteiskunnassa, joka perustuu rahan, informaation, ihmisten ja tavaroiden kiertoon, on alueen hallinta yksi tärkeimmistä vallan toteuttamista operaatioista. Esimerkiksi se, miten liikenteen kulku on järjestetty, tappaa meitä hitaasti myrkyillään, etenkin metropolialueilla, joissa kaupunkitila pelkistetään vieraannuttaviksi kuljetus- ja palveluvyöhykkeiksi. Elämää tappaa asymmetrinen, epäinhimillistävä ja murhaava todellisuus, jossa alueista tehdään yhä steriilimpejä ja vaikeapääsyisempiä niille joita ei, johtukoot se sitten järjestelmän tarpeista tai yksilön valinnasta, voida pelkistää kauppatavaraksi (ja jotka siksi marginalisoidaan, pannaan lukkojen taakse tai karkotetaan maasta).
Samaan aikaan alueesta ja liikenteestä on tullut elintärkeitä strategisia tekijöitä nykyisissä ja tulevissa kamppailuissa, kun katusulut ja sabotaasi, uudenlaiset tavat elää alueella, ja kaiken asuttavaksi kelpaamattoman tuhoaminen ovat levinneet. Emme tietenkään tiedä, ovatko autojen tuhoajat tietoisia tästä. Emme voi tietää yliarvoimmeko heidän raivoaan. Varmaa on kuitenkin se, että heidän tuhoisan, negatiivisen asenteensa takana on positiivinen asenne, joka liittyy heidän tapaansa elää ja luoda ihmissuhteita. Tämä asenne, paitsi että se keksii koko ajan uutta kieltä ja eleitä, saa aikaan kumppanuutta ja solidaarisuutta mellakoiden aikana. Se on positiivinen asenne, jota ei voi pelkistää vastapuolen esittämiin kuvauksiin, joiden mukaan se on siis pelkkää vandalismia, tyhmyyttä ja järjetöntä elehdintää. Me emme kehittele tylsää, neo-realistista, kaunisteltua kuvaa alaluokasta. Me yritämme jälleen kerran kysyä itseltämme, onko mahdollista elää tiloissa ja alueella eri tavalla, kohdatakseen uusia kumppaneita sekä kamppailun tilanteita jotka voivat räjähtää asiaankuuluvalla riemulla ja radikaaliudella.
Maaliskuu 2006
—
Viitteet
1) Vakiintuneen, Euroopassa ainutlaatuisen tavan mukaan uudenvuoden aattona 2005 poltettiin 425 autoa eri puolilla Ranskaa, 330 vuonna 2004, 324 vuonna 2003 ja 379 vuonna 2002. Clichy-sous-Bois, Aulnay ja La Courneve ovat ilmiöön lähimmin liittyviä kaupunkeja. Lisäksi uudenvuoden aattona 2004 Sevranin kunnassa sähkökatkos antoi mellakoijille mahdollisuuden virittää väijytyksen poliisille, joita vastaan heitettiin kiviä ympäröivien rakennusten katoilta. Voidaan sanoa, että Ranskassa uusi vuosi on aito juhla.
2) Jos olisin tuli, polttaisin maailman (Gabriel Rossettin runosta. -suomentaja)
3) CPE (contrat première embauche; “ensimmäinen työsopimus”) oli uusi työsuhdelaki, jonka mukaan työnantaja olisi työsuhteen kahden ensimmäisen vuoden kuluessa voinut antaa alle 26-vuotiaalle työntekijälle potkut ilman mitään erityistä syytä. Laki peruutettiin massiivisten protestien johdosta. (ks. wikipedia -suomentaja)
Alkuteksti: Le notti della collera: Sulle recenti sommosse di Francia. Suomennos perustuu Barbara Stefanellin englanninkieliseen käännökseen Nights of Rage: On the Recent Revolts in France.
Filippo Argenti
Ensimmäinen osa Ranskassa 2005 puhjenneita kapinoita käsittelevästä pamfletista “Yöt täynnä raivoa”.
[Johdanto – Roskaväki – Varteenotettavia olettamuksia – Mellakoista]
Joku koputtaa oveamme kärsimättömästi. Ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy avata… Monet pysyttelevät piiloissaan. Pelkureiden lisäksi myös ne, jotka ovat liian rauhallisia tai liian hienostuneita. He eivät halua osallistua. Mutta he osallistuvat, sillä he kulkevat virran mukana ja heidän silmälappunsa ovat hyödyttömiä. Jopa kieli epäonnistuu surkeasti; vanhasta maailmasta peritty kieli, vanhoine uhrauksineen, vanhoine kuvineen, ja toisen aikakauden koristuksineen. Mikään ei ole niin kuin ennen; vanhat maailmat kaatuvat toistensa päälle, sillä ne eivät voi tarttua mihinkään uuteen. On tasoja joita mikään vitsi, nokkeluus tai viisaus ei voi saavuttaa. Porvarillinen ajanjakso on kohtaamassa loppunsa. Kukaan ei tiedä mitä on tulossa. Monet tekevät synkkiä ennustuksia, ja heitä pilkataan. 
Myös massoilla on synkkä tunne siitä, mutta he eivät kykene ilmaisemaan itseään, ja he ovat (edelleen) tukahdutettuja. Vanha ja Uusi, yhteensopimattomat vastakohdat siitä mitä on ja mitä tulee olemaan, tappelevat hellästi keskenään, ja hampaisiin asti aseistautuneena paiskovat itseään toisiaan vasten. Hyökyaalto iskee maahan. Kyse ei ole vain taloudesta; kyse ei ole vain syömisestä, juomisesta ja rahan tekemisestä. Kyse ei ole siitä miten vauraus tulisi jakaa, kuka työskentelee ja ketä riistetään. Ei, nyt on pelissä eri panos: kaikki.
– Kurt Tucholsky, Weltbühne, 11.3.1920.
JOHDANTO
Tämä pamfletti on pieni panos Ranskassa viime vuosina esiintyneiden kapinoiden ymmärtämiseksi. Lienee tarpeetonta sanoa ettei kyseessä ole sosiologinen, tai hienommin sanottuna teoreettinen, katsaus aiheeseen. Kapinaa voivat ymmärtää ainoastaan ne, joilla on kapinallisten kanssa yhtenevät tarpeet. Toisin sanoen kapinaa voivat ymmärtää ne, jotka tuntevat olevansa osa sitä. Näillä sivuilla kysymme, lyhyen kronologian jälkeen, miten tapahtumat Ranskassa marraskuussa 2005 koskettavat jokaista meistä, ja yritämme myös antaa siihen jonkinlaisen vastauksen.
Haluaisimme tuoda muutamia asioita esiin tässä pikaisessa johdannossa.
Jos vilkaisemme pikaisesti Ranskassa, Italiassa ja Yhdysvalloissa viime vuosina esiintyneitä erilaisia vallankumouksellisia teorioita, voimme nähdä etteivät nämä kapinat olleet alkuunkaan odottamattomia tai ennalta-aavistamattomia. Jotkut toverit puhuvat sisällissodasta, räjähdyksistä, tai purkauksista, joita on vaikea yksilöidä paikkoihin jonne pääoma pakkaa riistettyjä, voidakseen hallita heitä ja heidän täydellistä altistumistaan kauppatavaroille. Ei ole sattumaa, että pinnalle ovat jälleen nousseet 1800-luvun teesit barbaareista, riistettyjen yhteisen järjen romahtamisesta, nihilismin käsitteen epämääräisyydestä jne… Tietyt käsitteet ilmaisevat yksilön ylittäviä tarpeita, vaikkakin ehkä vain alkeellisella ja hämmentyneellä tavalla. Tässä mielessä näiden kapinoiden ja vallankumouksellisen teorian välillä on suora yhteys. Se on jonkinlaista keskustelua matkan päästä. Ranskalaisten tovereiden mukaan kaikki yritykset suoraan kanssakäymiseen ovat tähän mennessä epäonnistuneet. Yhteinen vihamielisyys poliiseja kohtaan, tai käytännön solidaarisuus pidätetyille, ei ole riittänyt. 
Selvästikin nämä kapinat ovat itsessään teoreettinen ehdotus, maailman tarkastelua. Mutta mitä ne kertovat meille? Eivät selvästikään sitä, että kapinalliset haluaisivat pyörittää tätä maailmaa, halliten tuotantoa ja teknologiaa alhaalta käsin. Ne eivät kerro meille uuraasti työskentelevistä moninaisuuksista, saati demokraattista Eurooppaa haluavien älytyöläisten ‘Zapatistimarsseista’. Ranskan liekit ovat tuhonneet kaikki sosiaalidemokraattiset harhakuvat köyhien integroimisesta pääoman yhteiskuntaan.
Walter Benjamin kysyi itseltään, miten Pariisin mellakoijat vuonna 1830 ampuivat julkisia kelloja eri puolilla kaupunkia ilman tekojen koordinointia; omalta osaltamme emme voi jättää huomioimatta miksi nykypäivän villit nuoret polttavat autoja. Mutta mitä auto edustaa nykypäivän yhteiskunnassa? Jätämme kysymyksen toistaiseksi auki.
Mutta jos nyt on kadonnut vaatimus kaiken selittävän suuren vallankumouksellisen teorian esittämisestä, johon työväestön tarvitsee vain uskollisesti tarttua, on tullut aika kokea myös vallankumouksellinen käytäntö täysin eri tavalla. Sen sijaan että pyrittäisiin viemään lippu sinne missä ensimmäinen tuli syttyy ja barrikadi nousee, on nyt mahdollisuus pystyttää barrikadeja ja sytyttää tulia toisaalle kapinan laajennoksena, ei poliittisena suunnannäyttäjänä. Itse asiassa kapinallisia tukevien itkuvirret, jotka valittavat poliittisen ohjelman puutteesta, ovat varsin säälittäviä.
Kapinan laajentaminen ei kuitenkaan tarkoita vallitsevien tapojen omaksumista ja moninkertaistamista (autoja palaa, joten poltetaan mekin niitä), vaan sen päättämistä mihin ja miten täytyy iskeä, jotta kapinan yleinen merkittävyys säilyy.
Samaan aikaan vihaisten lähiönuorten muuntaminen uusiksi vallankumouksellisiksi subjekteiksi olisi yhtä säälittävää. Olisi hienoa ajatella työolojen epävarmuutta vastaan kamppailevien opiskelijoiden1 ottaneen viestikapulan marraskuun kapinallisilta. Ei alkuunkaan. Vaikka mielenosoituksissa ja kokouksissa nähtiinkin paljon iskulauseita marraskuusta asti vankilassa olleiden kapinallisten (joista monet ovat alaikäisiä) tueksi, varsinainen kanssakäyminen on ollut hyvin vähäistä. Eikä ongelmienkaan määrä ole ollut vähäinen. Esimerkiksi Pariisissa 23. maaliskuuta 2006 olleessa mielenosoituksessa muutama sata ‘lähiönuorta’ hyökkäsi opiskelijoiden kimppuun, varasti rahaa ja kännyköitä, sekä pahoinpiteli ja solvasi näitä. Lisäksi he hyökkäsivät poliisia paenneiden kimppuun kesken taistelun ja poliisihyökkäysten. Näitä tosiseikkoja ei voida jättää huomiotta. Alueelliset identiteetit, mieltymys kulutushyödykkeisiin, halveksinta ‘etuoikeutettuja’ opiskelijoita kohtaan jne.. ovat vaikutteita ongelmista joita uusissa sosiaalisissa konflikteissa esiintyy mädän yhteiskunnan perintönä. Mikään kapinan ideologia ei poista niitä.
Marraskuun mellakoiden, ja kaikkialla Ranskassa ilmaantuneiden työlakiuudistusta vastustavien liikkeiden välisen suhteen tarkastelemiseksi, on välttämätöntä punoa yhteen tarinoita, silminnäkijäkertomuksia ja kirjoituksia. Jos haluamme välttää journalistista yksinkertaistamista ja epämääräistä retoriikkaa, meidän täytyy tarttua kamppailun kokemusten elävään elementtiin. Tässä vaiheessa tarjoamme yksinkertaisesti vain yleiskuvauksen tosiasioista.
Aluksi haluamme selventää yhtä latteaa huomiota: ilmaisu ‘lähiöiden ihmiset’ ei tarkoita yhtään mitään. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkästään Pariisin lähiöissä asuu yli 9 miljoonaa ihmistä (ja se on varsin toisenlainen tarina kun miljoonat ihmiset ryhtyvät kapinaan!). Toisekseen, myös suurien kaupunkien rajojen sisällä olevat citét (karkeasti kuvailtuna kokonaiset asuinalueet pihoineen ja aukioineen) olivat myös mukana mellakoissa. Monet ‘lähiönuoret’ opiskelevat kaupungeissa (sekä lukioissa että yliopistoissa, joissa käy Ranskassa paljon enemmän väkeä kuin vaikkapa Italiassa). Tässä mielessä monet maalis- ja huhtikuun demoihin, sulkuihin ja tappeluihin osallistuneista nuorista ja ei-enää-niin-nuorista olivat samoja kuin Ranskan yöt syksyllä tuleen sytyttäneet. Luotettavien arvioiden mukaan marraskuun kapinoihin osallistui 50 000 ihmistä, kun taas työlakia vastustaneeseen liikkeeseen osallistui muutama miljoona ihmistä. Monilla ‘lähiönuorilla’ oli itse asiassa pasifistinen asenne, kun taas toiset ‘etuoikeutetummat’ nuoret kohottivat tarkoituksella tappelun tasoa. Kapinoita tulotason pohjalta selittävät tilastot ovat sosiologien heiniä. Joissain maakuntien kaupungeissa (kuten esimerkiksi Rennesissä) opiskelijoiden ja ‘lähiönuorien’ kanssakäyminen oli strategisesta näkökulmasta tarkasteltuna varsin tehokasta, aiheuttaen äärimmäistä huolta Sarkozylle ja hänen miehilleen. Pariisissa huomattavasti vähemmän. Sille on selvästikin syynsä. 
Monille ‘lähiönuorille’ tuottaa vaikeuksia päästä pääkaupungin mielenosoituksiin: jos heitä ei pysäytetä ennen juniin nousemista, mellakkakytät hakkaavat heidät heti junasta poispääsyn jälkeen. Jos he onnistuvat pääsemään mielenosoitukselle asti, niin ammattiliittojen järjestysmiehet pitävät heidät sen ulkopuolella, monien opiskelijoiden tukemana. Se on kuin bensaa liekkeihin. Lisäksi nuorempi väki, joka ei ole niin kokenutta tappelemaan suoraan poliisien kanssa, eristyy ryöstelyn ja tulipalojen aikana, minkä seurauksena he joutuvat helposti pidätetyksi. Tietenkään tämä ei oikeuta heidän valikoimatonta vihaansa muita mielenosoittajia kohtaan, mutta todistaa erilaisista sosiaalisista tilanteista ja elämäntavoista. Ne, jotka kokevat suoraan virkavallan kurinpitotoimet, mikä tarkoittaa usein piestyksi joutumista kadulla tai poliisiasemalla, pitävät ehkä outoina marsseja, joita poliisi saattaa joka paikkaan… Toisin sanoen, sortumatta itse yksinkertaistukseen ja pitäen mielessä joitain huomattavia poikkeuksia, voimme sanoa että tällä hetkellä Ranskassa tietyt villit nuoret kohtaavat käytännössä yksin taistelun, jollaista ei ennen ole nähty (marraskuun jälkeen on tuhopolttojen lisäksi nähty myös useita väkivaltaisia ryöstöjä, joissa nuorisojoukot hyökkäävät turvayhtiöiden autojen kimppuun pesäpallomailoilla…) Vallankumouksellisille, jotka julkisesti ovat kapinan puolella valtiota vastaan, ei ole helppoa olla itse tilanteessa, edes niissä kamppailun hetkissä, jotka osoittautuvat yhtä radikaaleiksi kuin viime kuukausina.
Esimerkki selventää tätä. Kamppailu keskittyi ensin uuteen työlakiin, mutta pian tajuttiin ettei työolojen epävarmuus riipu tietystä sopimuksesta; päinvastoin, se on kokonaisen sosiaalisen järjestelmän tuote, eikä sitä voida reformoida. Vaikkakin liike lopulta saavutti päämääränsä (kuten kaikki tietävät, hallitus veti lopulta lakialoitteen pois), se tiesi olevansa silti puolustuskannalla. Askel siitä eteenpäin ei ollutkaan niin helppo. Liikkeen pääiskulause, jota ehdotettiin ensin varovaisesti, ja sitten lähes virallisesti (opiskelijatapaamisissa äänestettyjen aloitteiden kautta) oli: suljetaan kaikki. Ja niin kävi. Asemat, tiet, yliopistot, bussivarikot ja moottoritiet: ihmisten ja tavaroiden virta häiriintyi pahasti, yleisen ilmapiirin ollessa asian takana. Ne jotka eivät olleet valmiita tappelemaan poliisia vastaan löysivät toimintamuotonsa barrikadeilta, seuraten kaikkia todellisia liikkeitä kuvaavia, toisiaan täydentäviä leikkisiä tekoja. 
Kaikista vihaisimmat, ne joiden päivittäinen olemassaolo on poliisien ja rautaporttien, betonirakennusten ja ostoskeskusten välissä lusittava elinkautinen, eivät työlaista huolimatta kuitenkaan halunneet sulkea kaikkea vaan tuhota kaiken. Vallankumouksellinen retoriikka, rohkeudessaan nuuka ja järjestämiskyvyssään ponneton, on käytännössä hylännyt heidät. Tarvitaan paljon enemmän kokemuksia, paljon enemmän tulia, ja paljon enemmän ryöstelyä. Mutta tie on auki.
Tämä pamfletti on pieni panos sen puolesta, että näitä kokemuksia omaksutaan, niistä keskustellaan, ja niitä levitetään muuallakin kuin Ranskassa. Se mitä Ranskassa tällä hetkellä tapahtuu on jonkinlainen ‘asevarasto’, jonka avulla voimme teroittaa ajatuksiamme ja käytäntöjämme, niin yöllä kuin päivälläkin.
Toukokuu 2006
YÖT TÄYNNÄ RAIVOA
Ensimmäinen yö: 27.-28. lokakuuta
Kaksi teiniä, 17-vuotias Ziad ja 15-vuotias Bouna, kuolevat sähköiskuun piilouduttuaan muuntoasemaan paetessaan poliisia Clichy-sous-Boisin lähiössä. Kolmas nuori, Metin, loukkaantuu vakavasti. Alkuun poliisi, paikallinen prefekti, sekä sisäministeri kiistävät poliisien jahdanneen nuoria. Toinen, myöhemmin julkistettu virallinen versio kuului niin, että nuoret olivat mahdollisesti varkaissa, ja pakenivat siksi poliisia. Selviytynyt poika ei vahvista tätä versiota, sillä tutkijoiden mukaan ‘hän ei muista mitään’. Paikallisen maistraatin mukaan nuoret ‘eivät olleet rikollisia’, sillä heidän poliisirekisterinsä oli puhdas. Myöhemmin vahvistettiin poikien paenneen rutiininomaista henkilöpapereiden tarkistusta, eivätkä he olleet siis olleet varkaissa. Syy siihen miksi he pakenivat poliisia yhdessä muiden nuorten kanssa oli siinä, ettei kaikilla heistä ollut henkilöpapereita. Esimerkiksi Metin odotti vielä päätöstä papereiden suhteen.
Uutisen levitessä ‘hallitsemattomat nuorisojengit’ (palokunnan edustajan sanoja lainataksemme) antavat raivonsa purkautua. He heittävät loukkaantuneita nuoria auttamaan tulleita palomiehiä kivillä; tämän jälkeen tuhotaan muutama bussipysäkki, sytytetään palamaan 23 autoa (mukaan lukien poliisiautoja ja kaupungin ajoneuvoja), sekä hyökätään kauppaan, kouluun, postitoimistoon ja kaupungintaloon. 300 poliisia yrittää pärjätä nuorten raivolle. Noin 27 pidätetään. 17 poliisia ja kolme toimittajaa loukkaantuu.
Toinen yö: 28.-29. lokakuuta
Noin 400 nuorta ottaa yhteen poliisin kanssa heittämällä polttopulloja ja kiviä Chêne-Pointussa (missä Ziad ja Bouna asuivat). Mellakkapoliisi CRS:n ajoneuvoa kohti ammutaan. Yön aikan loukkaantuu toimittaja ja yli kymmenen poliisia, mellakoijien polttaessa noin 30 autoa ja monia roskalavoja. 19 pidätetään, joista 14 vangitaan. Poliisien ammattiliitto pyytää lisää voimaa vetoamalla poliisia kohti ammuttuihin laukauksiin. Sarkozy lupaa että kaikki poliisiautot varustetaan videokameroilla.
Kolmas yö: 29.-30. lokakuuta
Lauantaina 29. lokakuuta noin 500 Clichy-Sous-Boisin asukasta järjestää hiljaisen marssin kahden sähköiskuun kuolleen pojan muistoksi. Joillain mielenosoittajilla on yllään valkoiset t-paidat joissa lukee kahden uhrin nimet ja “turhaan kuolleet”. Yöllä poltetaan autoja, mutta yhteenottoja poliisin kanssa ei esiinny. Kymmenkunta vasaroita ja bensakanistereita mukanaan kantanutta nuorta pidätetään.
Neljäs yö: 30.-31. lokakuuta
Poliiseja heitellään esineillä Forestièren alueella. Mellakkapoliisit ampuvat kyynelkaasukanisterin moskeijaan, jossa ryhmä naisia on rukoilemassa Ramadanin pyhimpänä yönä. Näiden poistuessa moskeijasta poliisit solvaavat heitä muun muassa huutamalla: “Menkää huorat kotiinne katsomaan lastenne perään”. Clichyssä asuvan muslimin mukaan: “Jos kyseessä olisi ollut synagoga, olisi tämä suuri skandaali”. Tappelun seurauksena 11 ihmistä pidätetään ja 6 poliisia loukkaantuu.
Viides yö: 31.lokakuuta – 1. marraskuuta
Kahden kuolleen pojan vanhemmat kieltäytyivät tapaamasta sisäministeri Sarkozya lokakuun viimeisenä päivänä. Sarkozy oli aiemmin kutsunut lähiönuoria ‘roskaväeksi’. Samana päivänä kolme Clichy-sous-Boisissa edellisenä päivänä pidätettyä nuorta (ranskalainen, paperiton marokkolainen sekä Norsunluurannikolta tullut pakolainen) tuomitaan kahdeksan kuukauden vankeuteen poliisin kimppuun hyökkäämisestä. Toiset 5 nuorta tuomitaan tutkintavankeuteen. Vangitsemisuutisesta kuullessaan he huusivat “miksi? teillä ei ole mitään todisteita!” Aikuisryhmät organisoivat vain muslimeista koostuvia sosiaalipalveluyksiköitä väkivallan estämiseksi. Kapinallisilla ei ole aikomustakaan seurata heidän ohjeitaan, ja yöllä poliiseja vastaan hyökätään kivillä ja polttopulloilla. Autoja ja roskalavoja poltetaan entistä enemmän: palokunta ja poliisit toivotetaan tervetulleiksi kivisateella. Kytät ampuvat kyynelkaasua ja kumiluoteja. Montfeirmelin poliisivarikko Clichy-sous-Boisin lähellä sytytetään palamaan ja yön aikana palaa yhteensä sata autoa. Poliisiammattiliitto CFTC:n virkailija Michel Thooris kutsuu tilannetta “sisällissodaksi” ja pyytää armeijan väliintuloa.
Kuudes yö: 1-2. marraskuuta
Kapina leviää kaikkialle Ranskaan. 228 autoa poltetaan eri puolilla maata, pääosin kuitenkin Seine-Saint-Denisin alueella, jossa poltetaan myös monia poliisi- ja paloautoja. Hallituksen mukaan tämä on vain ‘normaalia kaupunkiväkivaltaa’. Muuten suorat yhteenotot poliisien kanssa ovat harvinaisia. 
Kapinallisten taktiikka tuntuu olevan nopeasti liikkuvat, tulipaloja sytyttävät pienryhmät, jotka välttävät suoraa yhteenottoa poliisin kanssa. Sisäministeri Sarkozy sanoo että “voidaksemme auttaa muita paremmin, emme aio kohdella lempeästi niitä jotka eivät tottele lakia.” Aulnay-sous-Boisissa heitetään kaupungintaloa polttopulloilla ja paloasemaa kivillä. Poliisi ampuu kumiluoteja.
Seitsemäs yö: 2.-3. marraskuuta
Arviolta 400 autoa poltetaan eri puolilla maata. Pariisin lähiöissä esiintyy myös suoria yhteenottoja poliisien kanssa, sekä hyökkäyksiä poliisiasemille ja kauppoihin. Autoja poltetaan paikallisen prefektin palatsin edustalla Bobignyssä. Hauts-du-Seinessä ja Aulnay-sous-Boisissa, kahdessa Pariisin pohjoisessa lähiössä, poliisiasemille hyökätään polttopulloilla. Kolme valtiollisen France 2 -televisiokanavan toimittajaa joutuu pakenemaan autostaan kymmenien kapinallisten tieltä – kohta autosta on vain palanut raato jäljellä. Muutamia poliiseja loukkaantuu, ja yksi palomies kärsii toisen asteen palovammoista saatuaan polttopullosta naamaan. Renaultia myyvä autokauppa, muutama koulu sekä pankki sytytetään palamaan. Mellakkapoliiseja kohti ammutaan La Courneuvessa ja Saint-Denisissä. Lisäksi La Courneuvessa heitellään aseyhtiö Eurocopterin rakennusta polttopulloilla, ja Clichy-sous-Boisissa hyökätään paloasemalle. Paikallisjuna joutuu lopettamaan liikennöinnin jouduttuaan jatkuvasti kivisateen kohteeksi.
Sarkozy julistaa että väkivalta “ei ole alkuunkaan spontaania”, päinvastoin, “se on täysin suunniteltua. Yritämme selvittää kuka sen takana on.”
Kahdeksas yö: 3.-4. marraskuuta
Pitkin Ranskaa poltetaan noin 900 autoa. Näistä 519 Ile-de-Francen alueella ja 250 Seine-Saint-Denisissä. Viisi poliisia loukkaantuu heitä kohti heitetyistä esineistä. Pariisin ydinkeskustassa palaa seitsemän autoa. Suoria yhteenottoja poliisin kanssa ei juurikaan esiinny. Le Nouvel Observateur toteaa, että edellisten päivien tappeluiden ja pidätysten takia ‘roskaväki’ on päättänyt toimia oman alueensa ulkopuolella. 
Sama lehti pistää merkille, kuinka kohteet ovat lähinnä auktoriteetin symboleja. Monet julkiset rakennukset ovat hyökkäysten kohteena, etenkin koulut, paikallishallinnon rakennukset ja poliisiasemat (joihin on monissa paikoissa hyökätty polttopulloilla). Val d’Oisessa poltetaan 105 autoa ja ryöstetään supermarketti. Seine-Saint-Denisissä ryöstetään urheiluvälinekauppa. Julkinen liikenne keskeytetään turvallisuussyistä monissa paikoissa. Mattovarasto palaa rajusti Aulnay-sous-Boisissa. Myös monia muita varastoja palaa eri paikoissa. Oikeustaloa heitetään polttopulloilla Bobignyssä. Mellakkapoliisien autoja ammutaan Neuilly-sur-Marnessa. Stainsin kommunistipormestari katsoo vierestä kun hänen autonsa sytytetään tuleen hänen jutellessaan ryhmälle nuoria. Myös monia busseja sytytetään palamaan: Trappesissa 27 bussia tuhoutuu tulipalossa linja-autovarikolla. Poliisi ottaa yön aikana kiinni noin 250 ihmistä eri puolilla Ranskaa. Liikuntarajoitteinen nainen loukkaantuu bussiin kohdistuneessa hyökkäyksessä Sevranissa. Prefekti Cordetin mukaan: “Suuret jengit ovat häviämässä toiminnan perustuessa nyt hyvin nopeasti liikkuviin pieniin ryhmiin.” Sisäministeri Sarkozy julistaa valtion päättäneen valita kovan linjan. Marine Le Pen, Jean Marie Le Penin tytär ja uusfasistisen Kansallisen Rintaman varapuheenjohtaja, pyytää hallitusta ottamaan hätätilakeinot käyttöön. Philippe de Villiers pyytää pääministeriltä että “hallituksen pitää käytää vahvempia keinoja, tilanne vaikuttaa etniseltä sisällissodalta.”
Yhdeksäs yö: 4.-5. marraskuuta
754 autoa sytytetään yön aikana palamaan eri puolilla maata, poliisin ottaessa kiinni 203 ihmistä. Bobignyssä palaa iltapäivällä useita autoja parkkihallissa: monet autoista kuuluvat paikalliselle oikeusistuimelle. Aisnessa sytytetään bussivarikko palamaan: kaksi bussia tuhoutuu täysin, kahden kärsiessä vakavia vahinkoja. Iskuja tapahtuu myös Renaultin autokauppoja vastaan. Pariisin Place des Fêtesissä heitellään polttopulloilla poliisiasemaa. Oikeustalo pistetään paskaksi ja sytytetään palamaan Ile-de-Francessa. Myös useita kouluja tuhotaan ja sytytetään palamaan. Suuri tulipalo tuhoaa vaatevaraston Aubervilliersissä; Montreuilissa poltetaan autokauppa ja supermarketti. Seine-Maritimessa väkijoukko pysäyttää bussin ja sytyttää sen palamaan päästettyään ensin kaikki matkustajat pois.
Muutama sata kansalaista osoittaa mieltään väkivallan loppumisen puolesta. Yöllä Pariisin yllä pyörii kohdevalolla ja videokameralla varustettu helikopteri; kaduille lähetetään 2300 poliisia lisää. Pariisin yleinen syyttäjä Ives Bot sanoo Europe 1 -kanavalle että “väkivalta on organisoitua”. Romano Prodi sanoo samanlaisia väkivallanpurkauksia esiintyvän pian myös Italiassa.
Kymmenes yö: 5.-6. marraskuuta
1 295 autoa sytytetään palamaan yön aikana eri puolilla maata, poliisin ottaessa kiinni 312 ihmistä. Yvelinessä poliisia heitetään kivillä, pyöränrenkailla ja ostoskärryillä rakennuksista. Kaupungin öljyvarasto yritetään sytyttää palamaan. Corbeil-Essonnessa hajotetaan McDonaldsin ikkunat ajamalla autolla niistä läpi. Tämän jälkeen mäkki sytytetään palamaan. Grignyssä Pariisin eteläpuolella arviolta 200 mellakoijaa ottaa yhteen poliisin kanssa; kyttiä ammutaan muutaman kerran pumppuhaulikolla: kymmeniä poliiseja loukkaantuu, 2 vakavasti. Lisäksi kaupungissa sytytetään palamaan kaksi koulua. Normandian Evreuxissa palaa yön aikana noin 60 autoa, postitoimisto, kaupungintalo ja kaksi koulua; poliiseja loukkaantuu yhteenotoissa. Noisy-le-Grandissa poltetaan iso koulu ja paljon autoja. Alppien lähellä Grand Vallaurissa sabotoidaan valtion sähköyhtiön voimalaa. Aubervilliersissä vedetään turpaan korealaista tv-toimittajaa. 13 autoa poltetaan Pariisin eri kaupunginosissa; 30 pidätetään, 11 heistä “palopommin tekemisestä”. Tulipaloja syttyy aiemmin suhteellisen rauhallisilla alueilla (Bretagne, Alsace, Lorraine, Auvergne, Limousin ja Cote d’Azur): pääosin kyseessä on autoja polttopulloilla sytyttävät nopeasti liikkuvat pienryhmät, jotka eivät pelkää ilmassa pyöriviä lukuisia poliisihelikoptereita. Bussivarikoita poltetaan useissa paikoissa. Vaikka suorat yhteenotot poliisin kanssa ovat harvinaisia, ohiajavia kyttäautoja heitellään usein kivillä. Loiressa poliisia ja palokuntaa kohti heitetään polttopulloja. Kaksi poliisia loukkaantuu Grenoblessa kaasupullon räjähtäessä työkoneella. Evryssä olevasta varastosta löydetään noin 150 polttopulloa.
Yhdestoista yö: 6.-7. marraskuuta
Mellakoiden huippukohta: 1 408 autoa sytytetään palamaan, 395 otetaan kiinni (83 on vangittu ensimmäisen 10 päivän aikana), ja useita poliiseja loukkaantuu. “Tämä on uudenlainen kaupunkisissi, joka liikkuu hyvin nopeasti sytyttäen paloja, tuhoten, hyökäten, vältellen suoraa yhteenottoa poliisin kanssa, ja kyeten käyttämään kaikkia moderneja kommunikointivälineitä” (Libération). Ensimmäiset yhteenotot tapahtuvat “kuumalla alueella” Toulousessa missä mellakoijat tappelevat poliisien kanssa. Kansanedustaja Pierre Lellouchen vaalitoimistoa heitetään polttopullolla Pariisissa. Rouenissa poltetaan useita autoja ja ajetaan autolla poliisiaseman ovista läpi; myös Perpignanissa käytetään autoa ‘muurinmurtajana’ kyttäasemaa vastaan. Lastentarha sytytetään palamaan Saint-Etiennessä, jossa julkinen liikenne joutuu keskeyttämään toimintansa lukuisten hyökkäysten takia. Televisioaseman rakennustyömaa tuhoutuu yöllä tulipalossa Asnière-sur-Seinessä. Tulipaloja syttyy myös Lyonissa (jossa oli ennen kapinan alkua ollut tappeluita kolmena yönä sen jälkeen kun kytät hakkasivat arabinuoren), Lillessä, Orléansissa, Nizzassa, Bordeauxissa, Strasbourgissa, jne. 13-kuukautta vanha lapsi loukkaantuu päähän Colombesissa hyökkäyksessä bussiin. Rosny-sous-Boisissa hyökätään nuorten urheilukeskusta vastaan; Aubervilliersissä hyökätään moottoripyöräkauppaan, Saint-Mauricessa lastentarhaan, Trappesissa valtiovarainministeriön toimistoon ja Surissa lääkevarastoon. Sètessä heitellään kirkkoa polttopulloilla aiheuttamatta kuitenkaan mainittavaa vahinkoa. 61-vuotias mies kuolee jouduttuaan pahoinpidellyksi yrittäessään suojella autoaan.
Ranskan Islamilaisten Organisaatioiden Komitea julistaa ‘fatwan’, joka tuomitsee käynnissä olevan väkivallan. Raincyn pormestari järjestää kaduille kansalaispartioita. Oikeusministeri Pascal Clement toteaa: “Viime viikonloppuun asti se oli vain kaupunkiväkivaltaa. Nyt se on todellinen kapina.” Sisäministeriö ilmoittaa että pormestareille ja syyttäjille tulee oikeus määrätä ulkonaliikkumiskieltoja, ja että Algeriassa 1955 (kun se oli vielä Ranskan siirtomaa) käyttöön otettu hätätilalaki palautetaan voimaan. Sarkozy julisti myös suuria etsintöjä käytettävän siellä missä epäillään olevan aseita. De Villiers vaatii armeijan ottamista käyttöön ja kaikkien maahanmuuttajien pidättämistä. Kolme ‘bloggaajaa’ pidätetään (2 Pariisissa ja 1 Aix-en-Provencessa) syytettynä mellakoiden lietsomisesta internetissä.
Kahdestoista yö: 7.-8. marraskuuta
1 173 autoa palaa, 12 poliisia loukkaantuu ja 330 otetaan kiinni 226 Ranskan kaupunkia käsittävissä mellakoissa. Jälleen palaa julkisia rakennuksia, kouluja ja busseja; kaksi italialaista toimittajaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi Clichy-sous-Boisissa. Mellakoijat pysäyttävät bussin Toulousessa ja sytyttävät sen palamaan päästettyään ensin matkustajat pois. Hal-sanomalehden mukaan yksi poika sai vakavia vammoja käteensä yritettyään heittää kyynelkaasukranaattia takaisin tulosuuntaansa. Yleisesti ottaen mellakat osoittavat Pariisissa rauhoittumisen merkkejä, jatkuen kuitenkin maakunnissa. Muslimijärjestöt osoittavat jälleen kerran suuttumustaan väkivaltaa kohtaan. Joillain alueilla on kiellettyä myydä bensaa ja kaasupulloja alaikäisille. Bordeauxissa räjähtää bussi sen jälkeen kun siihen on hyökätty polttopulloilla. Lyonissa yömetroliikenne häiriintyy jatkuvista välikohtauksista ja radalle heitetyistä polttopulloista. Yhdeksän bussia palaa varikolla. 53-vuotias mies loukkaantuu saatuaan osuman rakennuksesta heitetystä ovenkahvasta. Poliisijohtaja Michel Gaudin toteaa mellakoijien saavan intonsa aidosta “instituutioiden vastaisesta halusta.”
Pieniä kaupunkisissien iskuja tapahtuu myös Luxemburgissa ja Brysselissä palavien autojen muodossa. Italialle kuuluvan Sardinian Gagliarissa poltetaan kolme autoa ja rikotaan kaupan ikkuna. Kaupungissa poltettiin muutama auto jo paria päivää aikaisemmin.
Kolmastoista yö: 8.-9. marraskuuta
Parlamentin kyselytunnin aikana Sarkozy sanoo vaativansa kaikilta syyttäjiltä “kaikkien syylliseksti todettujen ulkomaalaisten, niin laillisten kuin laittomien karkottamista, mukaanlukien ne joilla on oleskelulupa.” Samana päivänä ilmoitetaan hätätilalain käyttöönotosta 9. marraskuuta alkaen. Lain nojalla:
ihmisiä ja ajoneuvoja kielletään liikkumasta tietyillä kaduilla tiettyinä aikoina- voidaan luoda erityisiä ‘turvallisuusalueita’ erikoissääntöineen
- kokoontumiset ovat kiellettyjä
- ihmisiä voidaan määrätä kotiarestiin
- ratsioita voidaan tehdä sekä yöllä että päivällä ilman tuomioistuimen myöntämää etsintälupaa
- radioasemat, elokuvat, teatteriesitykset ja lehdistö tulevat esivallan kontrolliin
- kaikenlaiset aseet ja ammukset täytyy toimittaa poliisiasemalle
Illalla sisäministeri Sarkozy lähettää syyttäjille sähkeen, jossa vaaditaan kaikkien mellakoissa pidätettyjen ulkomaalaisten karkottamista. Toimen kohteeksi joutuu 120 nuorta, joista lähes kaikilla on lupa- ja paperiasiat kunnossa. Useat ihmisoikeusjärjestöt sekä kommunistipuolue ja vihreä puolue tuomitsevat yksimielisesti tämänkaltaisen tuplarangaistuksen (laillisten maahanmuuttajien karkottamisen muiden syytteiden nojalla). Sisäministerin mukaan kyseessä ei ole kaksoisrangaistus, vaan yksinkertaisesti karkotus. Eli siis suora potkiminen maasta pihalle ennen kuin tuomiota on edes annettu (!). Vuonna 1994 korkein oikeus ja valtioneuvosto kieltäytyivät panemasta täytäntöön silloisen sisäministeri Pasquan kahteen algerialaiseen kohdistamaa vastaavaa menettelyä Lyonin mellakoiden jälkeen.
Yön aikana kaduilla on noin 11 500 poliisia (tuhat edellisyötä enemmän). Yö on edellisöitä huomattavasti rauhallisempi: vain 617 autoa sytytetään palamaan ja poliisi ottaa kiinni 280 ihmistä (noin 1830 on pidätetty mellakoiden alun jälkeen, ja noin sata on ollut oikeudessa). Tuli tuhoaa koulut La Courneuvessa ja Villeneuve-d’Ascq:ssa. Arrasissa ryöstetään kaksi kauppaa ja sytytetään sen jälkeen palamaan. Lisäksi kaupungissa sytyteään tuleen liike- ja viihdekeskukset. Paikallislehden toimitus sytytetään palamaan Grassessa. Muutamaa venäläistä toimittajaa vedetään turpaan Lyonissa, jossa metroliikenne on edelleen pysähdyksissä edellisöiden hyökkäysten takia. Yöliikenne takkuaa muissakin kaupungeissa, kuten esimerkiksi Grenoblessa. Toulousen lähiöissä poliiseja heitellään polttopulloilla ja kivillä. Lillessä hyökätään kaupungintaloa vastaan. Supermarketin ryöstö epäonnistuu Marseillessa.
Räppäri Magyd Cherfi kuvailee kapinallisia “epätoivoisiksi nuoriksi jotka eivät usko mihinkään”.
17 autoa sytytetään palamaan eri puolilla Belgiaa. Saksassa poltetaan 11 autoa Berliinissä ja Kölnissä, ja Altenburgissa heitetään polttopulloja kouluun. Myös Lissabonissa poltetaan autoja.
Montrealissa kymmenet anarkistit osoittavat mieltään Ranskan konsulaatilla solidaarisuutena Ranskan mellakoijille.
Neljästoista yö: 9.-10. marraskuuta
Grignyssä käynnistetään tutkimukset ‘murhayrityksestä’ sen jälkeen kun poliiseja viskeltiin kumiluodeilla. 482 autoa sytytetään palamaan 152:ssa eri kaupungissa ja 203 ihmistä pidätetään (2033 ihmistä on otettu kiinni mellakoiden alusta lukien). Poliisi ja palomies loukkaantuu Sensissä saatuaan osumia kivistä. Poliisiasema, kolme koulua ja kaupungintalo joutuvat tuhopolttoiskujen kohteiksi. Vain kuusi hallintoaluetta ottaa ulkonaliikkumiskiellon käyttöön. Yömetroliikenne seisoo edelleen Lyonissa. Bordeauxissa kielletään bensakanistereiden ostaminen ja kuljettaminen. Vastaavia asetuksia tehdään myös Loiretissa ja Marseillessa. Eniten hässäköitä esiintyy Toulousessa, Lillessä, Marseillessa ja Strasbourgissa. Pariisissa säädetään mielenosoituskielto kaupungin keskustaan.
Mellakoita ilman suoria yhteenottoja kyttien kanssa esiintyy myös Brysselin ja muiden Belgian kaupunkien lähiöissä.
Viidestoista yö: 10.-11. marraskuuta
Välikohtausten lukumäärä laskee: 463 autoa sytytetään palamaan (111 Ile-de-Francessa) ja 201 ihmistä otetaan kiinni. Bordeauxissa sytytetään palamaan oikeustalon pihalle pysäköityjä poliisiautoja. Yksi poliisi pidätetään ja neljää muuta epäillään miehen pahoinpitelystä La Courneuvessa. Yhteensä 8 poliisia joutuu tutkinnan kohteeksi tv-kanava 2:n dokumenttien seurauksena. Torstaina 10. marraskuuta pidätetään neljäs mies syytettynä väkivallan lietsomisesta internetissä: hän saattaa saada 1-7 vuotta vankeutta. Pariisissa kielletään bensakanistereiden myynti ja kuljettaminen.
Kansallisen Rintaman johtaja Jean-Marie Le Pen kiittää ironisesti pääministeri Villepiniä ja sisäministeri Sarkozya samojen sloganeiden ja keinojen ehdottamisesta joita hänkin on kannattanut. Sarkozy julistaa tv-ohjelmassa kuinka pitää tehdä ero epäonnisten lähiönuorten ja mellakoivan ‘roskaväen’ välille (toistaen jälleen kerran kiistellyn lausuntonsa). Hän väittää myös että “afrikkalaisten maahanmuuttajien lapset aiheuttavat enemmän ongelmia kuin ruotsalaista, tanskalaista tai unkarilaista alkuperää olevat, koska heidän kulttuurinsa, yhteiskunnalliset juurensa ja moniavioisuus tuottavat enemmän vaikeuksia”.
Noin 400 anarkistia hyökkää Ranskalaista Instituuttia vastaan Kreikan Ateenassa solidaarisuutena Ranskan kapinallisille: rakennuksen ikkunat hajotetaan ja seinään kirjoitetaan: “Ne jotka kylvävät armeijoita, niittävät yhteiskunnallista sotaa Pariisissa, Ateenassa ja kaikkialla.” Myös Thessalonikissa rikotaan paikallisen Ranskalaisen Instituutin ikkunat, minkä lisäksi paikalle jätetään lentolehtisiä joissa lukee “kapinalliset ovat oikeassa.” 6 autoa sytytetään palamaan Belgiassa, jossa esiintyy muitakin “eristyneitä välikohtauksia”, mukaan lukien yrityksiä polttaa kouluja.
Kuudestoista yö: 11.-12. marraskuuta
502 autoa sytytetään palamaan ja poliisi ottaa kiinni 206 ihmistä. Tulipalojen määrä on vähentynyt huomattavasti, ja hyvin harvassa kaupungissa on yli puolenkymmentä paloa. Kuumimmat paikat ovat Lille, Lyon, Strasbourg ja Toulouse. Saint-Quentinissä poliisi loukkaantuu vakavasti (toiseen asteen palovammoja) auton takapenkille asetetun palopommin räjähtäessä. Auto palaa lopulta kokonaan. Maison-Alfortissa heitetään kuusi polttopulloa poliisiaseman pihalle. Carpentrasissa heitetään kaksi palopommia moskeijaan. Yvelinesissä sytytetään kaksi kauppaa palamaan, Seine-et-Marnessa päiväkoti. Helikopteri onnistuu estämään koulun sytyttämisen Sevranissa, ja yhdeksän otetaan kiinni. Amiensissa, jossa on ulkonaliikkumiskielto, voimalaitokseen kohdistunut hyökkäys aiheuttaa sähkökatkoksen ja yhteenottoja puhkeaa poliisin kanssa. Palokunta otetaan vastaan kivisateella Alsacessa; nuoret hyökkääjät katoavat heti poliisin saapuessa. Iltapäivällä kymmenet nuoret ottavat yhteen poliisien kanssa Lyonin keskustassa: muutamia kauppoja hajotetaan ja 11 pidätetään. Silminnäkijät sanovat poliisin selvästikin provosoineen mellakan. Ousse-des-Boisissa hyökätään ravintolaan, joka ryöstetään ja sytytetään palamaan; kuten tavallista, palokunta otetaan vastaan kivillä. Angoulêmessä kolme ihmistä yrittää sytyttää sähkövoimalan palamaan; heitä jahtaavia poliiseja heitellään kivillä lähitalojen katoilta. Lyonissa palamaan sytytetty skootteri aiheuttaa vahinkoja läheiselle pankkiautomaatille.
Kuudes yö mellakoita Belgiassa: 15 autoa sytytetään palamaan, näistä 8 Brysselissä, jossa on poltettu yhteensä 60 autoa mellakoiden alun jälkeen. Poliisin mukaan kyse on erillisistä yksittäistapauksista. Iltapäivällä ja yöllä Italian Bolognassa poltetaan tusinan verran roskalaatikoita, ja seiniin ilmestyy iskulauseita kuten: “Bologna kuten Pariisi” ja “Kapina on välttämätöntä, solidaarisuutta Pariisin hulttioille”. Solidaarisuusaktioita Ranskan mellakoijille on myös Istanbulissa, jossa konsulaatin edustalla järjestetään mielenosoitus ranskalaisten lähiöasukkaiden “oikeutetulle kamppailulle”. Myös Barcelonassa järjestetään mielenosoitus konsulaatilla, ja vaikka välikohtauksia ei esiinny, 5 henkilöä otetaan kiinni demon päätyttyä syytettynä julkisrauhan häirinnästä ja virkamiehen vastustamisesta. Yksi mielenosoittaja kirjoitti Indymediaan: “Kaikki tämä vain pasifistisesta solidaarisuuden osoituksesta. Tuntuu että poikkeustilaa sovelletaan myös jalkakäytävillä Ranskan konsulaattien edessä.”
Seitsemästoista yö: 12.-13. marraskuuta
‘Normaalius’ palautuu hitaasti: vain 374 autoa sytytetään palamaan ja poliisi ottaa kiinni 212 ihmistä. Illalla Sarkozy, joka on vahvistanut että kaikki mellakointiin osallistuneet ulkomaalaiset (oli niillä paperit tai ei) tullaan karkoittamaan, menee Champs Eliséelle, jossa mielenosoittajat ottavat hänet vastaan. Myöhemmin hän rehentelee että “oli siellä myös ihmisiä jotka taputtivat”. Yön aikana eri puolilla Ranskaa on liikkeellä noin 12 000 poliisia. La Courneuvessa poliisi loukkaantuu rakennuksesta heitetystä keilapallosta. Carpentrasissa sytytetään koulu palamaan ja ajetaan autolla vanhusten kuntoutuskeskuksen ikkunoista läpi. Toulousen lähiöissä sytytetään suuria tulipaloja, palaneiden paikkojen joukossa on hi-fi -kauppa ja sen varasto. Lyonissa kielletään kokoontuminen kaduille. Moskeijaan hyökätään polttopullolla joka ei kuitenkaan syty kunnolla. Yhteenottoja myös Toulousessa ja Strasbourgissa. Pariisissa esiinny välikohtauksia, ja siellä liikkeellä on 3000 poliisia. Noin kolmessakymmenessä kaupungissa on yhä ulkonaliikkumiskielto.
Seitsemäs väkivaltayö Belgiassa: kymmeniä autoja poltetaan. Brysselin keskustassa puhkeaa yhteenottoja poliisin kanssa, barrikadeja nousee ja roskalaatikoita sytytetään tuleen. Kymmeniä ihmisiä pidätetään ja useita poliisiautoja vaurioituu. Viikon aikana Belgiassa on sytytetty palamaan 90 autoa. Maan viranomaiset sanovat kyseessä olevan erillisiä yksittäistapauksia. Myös Hollannin Rotterdamissa tuhoutuu muutamia autoja tuhopoltoissa. Satakunta anarkistia osoittaa mieltään Ranskan lähetystöllä Ateenassa solidaarisuutena mellakoijille. Ateenassa hyökätään polttopulloilla kahteen autokauppaan (Mercedes ja Citroen) ja 20 autoa palaa.
Kahdeksastoista yö: 13.-14. marraskuuta
Välikohtausten määrä vähenee: 271 autoa sytytetään palamaan, ja poliisi ottaa kiinni 112 ihmistä; viisi poliisia loukkaantuu, kaksi heistä tutun kaavan mukaan: palamaan sytytettyyn roskalaatikkoon heitetty kaasupullo räjähtää. Toulousessa laitetaan palava auto kulkemaan päiväkotia kohti aiheuttaen vahinkoja osalle rakennuksesta. Lyonissa poltetaan noin 15 autoa, joiden lisäksi poltetaan koulu ja toista koulua päin ajetaan autolla. Myös Strasbourgissa esiintyy välikohtauksia.
Ranskan hallitus päättää jatkaa hätätilaa vielä kolmella kuukaudella. Poliisi tekee kahdeksan operaatiota eri lähiöissä mellakoijien tunnistamiseksi ja pidättämiseksi. 503 ihmistä pidätetään (107 alaikäistä ja 486 täysi-ikäistä). Mellakoiden alkamisen jälkeen poliisi on ottanut kiinni 2 652 ihmistä, 375 on käynyt pikaoikeudessa ja 213 on laitettu tutkintavankeuteen odottamaan oikeudenkäyntiä. 120 ulkomaalaista, joista osalla paperit ja osalla ei, on karkotusvaarassa. Viranomaiset käynnistävät uusia tutkimuksia, jotka johtavat uusiin pidätyksin. Muutamissa tapauksissa imaamit auttavat nimeämään mellakoijia.
Tässä joitain esimerkkejä ihmisille annetuista tuomioista. Toulousessa: viiden kuukauden tuomio roskalaatikon sytyttämisestä palamaan; kolmen kuukauden tuomio perseen näyttämisestä poliisille; kaksi kuukautta viranomaisen solvaamisesta, eli persettä näyttäneen henkilön seurassa olemisesta. Lyonissa: kaksi kuukautta istumisesta baarissa jonne kaksi alaikäistä pakeni poliisin kanssa käytyjen yhteenottojen jälkeen; kolme kuukautta roskien sytyttämisestä palamaan; kaksi kuukautta kivien heittämisestä; neljä kuukautta väärästä pommihälytyksestä lentokentälle.
Yhdeksästoista yö: 14.-15. marraskuuta
215 autoa sytytetään palamaan ja poliisi ottaa kiinni 42 ihmistä. Ainakin yksi poliisi loukkaantuu. Kolme polttopulloa heitetään moskeijaan Saint-Chamondissa. Bruggessa sytytetään palamaan urheilukeskus ja Pariisissa poltetaan muutama auto.
Kahdeskymmenes yö: 15.-16. marraskuuta
163 autoa sytytetään palamaan ja poliisi ottaa kiinni 50 ihmistä. “Lähes normaali yö”, toteaa Sarkozy. Poliisi loukkaantuu yrittäessään pysäyttää joukon nuoria jotka heittelevät hapolla täyteyillä pulloilla Pont-Evêquen kaupungintaloa. Grenoblessa sytytetään palamaan koulu ja koulutuskeskus. Dromessa ajetaan autolla poliisiasemaa päin ja heitellään polttopulloilla kirkkoa. Huoltoasemia palaa Rodanossa ja Marnassa. Point-a-Pitressä (Reunionin saarella) tehdään väijytys poliiseille ja palomiehille: ensin rakennetaan barrikadi, sitten sytytetään muutama auto palamaan sen eteen, ja kun poliisi saapuu paikalle, ammutaan barrikadin suojasta virkavaltaa kohti, jotka vastaavat ampumalla takaisin (ei tietoa loukkaantumisista).
Kahdeskymmenesensimmäinen yö: 16.-17. marraskuuta
98 autoa sytytetään palamaan ja 33 ihmistä otetaan kiinni, pääosin koska he olivat kanniskelleet bensakanistereita tai olivat rikkoneet ulkonaliikkumiskieltoa. Ranskassa pidetään normaalina sitä, jos yössä palaa alle sata autoa (normaalisti maassa palaa noin 90 autoa joka yö). Pääministeri Villepin sanoo että “Ranskaa vastaan on todellinen terrorismin uhka” ja näin ollen “valvonnan täytyy olla jatkuvaa”. Eikä tämä ole kokonaan toinen tarina.
(Tämä kronologia ei yritä antaa objektiivista selvitystä tapahtumista Ranskassa ‘roskaväen’ kapinoidessa loka-marraskuussa 2005; ei pelkästään johtuen käytetyistä lähteistä (sanomalehdet, uutistoimistot, poliisiraportit, nettisivut, ja ‘blogit’), vaan myös, ja pääosin, koska kronologian mielekkyys ei ole niinkään menneiden tapahtumien esittämisessä, kuin yhteyksissä joita kyseiset tapahtumat voivat luoda nykypäivään)
Väliaikatuloksia
- 8 973 palanutta autoa.
- Kymmeniä julkisia rakennuksia ja kauppoja ryöstettiin tai tuhottiin; hyökkäyksiä useille poliisiasemille; moskeija, kirkko ja synagoga joutuivat myös hyökkäyksen kohteeksi.
- Levottomuuksia noin kolmessa sadassa kaupungissa
- 25 hallintoaluetta otti käyttöön ulkonaliikkumiskiellon.
- 3 kuollutta: sähköiskuun 27. lokakuuta kuolleet Ziad ja Bouna, sekä 61-vuotias mies, jonka kimppuun käytiin kotitalon edustalla 7. marraskuuta.
- Tuntematon määrä siviilejä loukkaantui
- Noin 18 000 poliisia laitettiin kaduille, heistä 126 loukkaantui. 8 poliisia joutui tutkintaan syytettynä väärinkäytöksistä yhteenottojen aikana sen jälkeen kun TV-kamerat esittivät kuvaa jossa kyseiset poliisit hakkasivat pidätettyä.
- Vahingot rahassa mitattuna noin 200 miljoonaa euroa. EU sanoi antavansa tukea 50 miljoonaa euroa.
- 2888 pidätystä mellakoiden aikana tehdyissä ratsioissa (kolmasosa alaikäisiä, nuorin kymmenvuotias). Noin 1500 pidätystä pian mellakoiden päättymisen jälkeen.
Muutama samantapainen raivonpurkaus menneiltä vuosilta
Kuolemantuomiosta luovuttiin Ranskassa 1981. Sen ja vuoden 2001 välillä maassa tapahtui 175 kuolemantapausta, joiden aiheuttajana oli valtion poliisi joko suoraan tai epäsuorasti. Useissa tapauksissa kuolema synnytti raivonpurkauksia poliisin päivittäin harjoittamaa hyväksikäyttöä vastaan. Tällaiset purkaukset ovat todistuksia kokonaisen yhteiskuntajärjestelmän raakuudesta…
6.-8. lokakuuta 1990. Mies kuolee kolaroituaan moottoripyörällä häntä jahdanneen poliisiauton kanssa. Poliisin mukaan kyseessä oli ‘onnettomuus’. Väkivaltaisia mellakoita puhkeaa poliisia vastaan; kauppoja ryöstetään ja sytytetään palamaan.
31. elokuuta – 3. syyskuuta 1995. Yhteenottoja poliisin ja nuorison välillä Nanterressa, sen jälkeen kun 25-vuotias pohjoisafrikkalaista alkuperää oleva mies kuolee törmättyään vahingossa betoniautoon, kiiruhtaessaan paikalle jossa hänen veljeään oltiin pidättämässä.
25.-26. toukokuuta 1996. Kymmenet nuoret ryöstävät kauppoja ja sytyttävät autoja palamaan Château Rouxissa, sen jälkeen kun nuori kuoli takaa-ajon aikana tapahtuneessa liikenneonnettomuudessa.
marraskuu 1996. 23-vuotias Mohamed Boucetta kuolee Rabateriessa päähän ammuttuna. Murhaaja vapautetaan fasistijohtaja Jean-Marie Le Penin henkilökohtaisen väliintulon seurauksena. Tästä syntyy 15 päivää kestävä kapinan. Mellakoijat tappelevat poliisin kanssa ja sytyttävät palamaan autoja, kauppoja ja julkisia rakennuksia.
12.-21. joulukuuta 1997. Yhteenottoja poliisin ja nuorison välillä Dammarie-les-Lysissä, jossa poliisin tiesululla Fontainebleaussa tappama 16-vuotias pohjoisafrikkalaista alkuperää oleva poika eli. Pojan kuoleman seurauksena yhtään poliisia ei pidätetty eikä oikeudenkäyntejä pidetty.
13.-16. joulukuuta 1998. Kyttä tappaa 17-vuotiaan Habibin, kun tämä oli varastamassa autoa Toulousessa. Tämä synnyttää väkivaltaisia yhteenottoja nuorten ja poliisien välille. Yli sata autoa sytytetään palamaan. Kolme vuotta myöhemmin siihen asti vapaana ollut tappajakyttä tuomitaan kolmen vuoden ehdonalaiseen.
12.-22. syyskuuta 2000. Yhteenottoja poliisien kanssa Grignyssä ja Corbeil-Essonnesissa, kun 19-vuotias mies tapetaan hänen yrittäessään ajaa varastetulla moottoripyörällä tiesulun läpi Combs-la-Villessä
4.-6. heinäkuuta 2001. Välikohtauksia puhkeaa Metzissä kahden paikallisen nuoren kuoltua autokolarissa.
13.-14. lokakuuta 2001. Mellakoita puhkeaa Thonon-les-Bainesissa sen jälkeen kun neljä miestä kuolee ‘tapaturmaisesti’ yrittäessään välttää poliisin henkilötarkistusta.
26.-31. joulukuuta 2001. Yhteenottoja poliisin kanssa Vitry-de-Seinessä sen jälkeen kun nuori mies tapetaan hänen yrittäessään ryöstää pankkia.
3.-7. tammikutta 2002. Kymmeniä autoja sytytetään palamaan Mureauxissa sen jälkeen kun poliisi tappoi tiesulun välttämistä yrittäneen 17-vuotiaan Moussan laukauksella päähän.
25.-26. helmikuuta 2002. Mies kuolee yliannostukseen poliisiasemalla Evreuxissa. Naamioituneet nuoret ottavat yhteen poliisien kanssa, polttavat autoja ja rikkovat kauppojen ikkunoita.
18.-19. lokakuuta 2002. 17-vuotias poika hukkuu paetessaan poliisia jokeen näiden yllätettyä hänet kesken ryöstöyrityksen Strasbourgissa. Kymmenet pesäpallomailoin varustautuneet nuoret hyökkäävät poliisien kimppuun ja sytyttävät autoja palamaan. 25 autoa poltetaan, kolme palomiestä loukkaantuu, palopommi tuhoaa koulun ja hallintorakennuksia sytytetään myös palamaan.
3. maaliskuuta 2003. Mellakoita puhkeaa poliiseja pakenevan varkaan kuollessa.
12.-14. tammikuuta 2004. 17-vuotias poika kuolee kaaduttuaan varastetulla moottoripyörällä poliisin jahtaamana. Yhteenottoja puhkeaa nuorten ja poliisin välille, kymmeniä autoja sytytetään palamaan ja poliisiasemalle hyökätään.
—
1) ‘CPE’ (contrat première embauche; ‘ensimmäinen työsopimus’) oli uusi työsuhdelaki, jonka mukaan työnantaja olisi työsuhteen kahden ensimmäisen vuoden kuluessa voinut antaa alle 26-vuotiaalle työntekijälle potkut ilman mitään erityistä syytä. Laki peruutettiin massiivisten protestien johdosta. (ks. wikipedia -suomentaja)
Alkuteksti: Le notti della collera: Sulle recenti sommosse di Francia. Suomennos perustuu Barbara Stefanellin englanninkieliseen käännökseen Nights of Rage: On the Recent Revolts in France.
“Jakarihommat” (monkeywrenching) ovat elottomiin koneisiin ja työkaluihin kohdistuvaa väkivallatonta suoraa toimintaa elämän suojelemiseksi. Käytännöllisiä vinkkejä jakarihommista kiinnostuneille löytyy Dave Foremanin ja Bill Haywoodin toimittamasta monipuolisesta teoksesta ECODEFENSE: A Field Guide to Monkeywrenching, jonka ensimmäisestä luvusta on tähän käännetty katkelma jakarihommien periaatteellisista linjauksista.
JAKARIHOMMIEN PERIAATTEET
Jakarihommien on oltava strategisia ja ajateltuja, niiden on oltava huolella harkittuja onnistuakseen. Tällainen vastarintakampanja noudattaisi seuraavia periaatteita:
Jakarihommat ovat väkivallattomia
Jakarihommat ovat väkivallatonta vastarintaa luonnon monimuotoisuuden ja erämaiden tuhoa vastaan. Ne eivät koskaan kohdistu ihmisiin tai muihin elämänmuotoihin. Ne kohdistuvat elottomiin koneisiin ja työvälineisiin, joilla tuhotaan elämää. Kaiken mahdollisen ihmisiin – jakarihommien tekijät mukaan lukien – kohdistuvan vaaran poistamiseksi toimitaan erittäin huolellisesti.
Jakarihommat eivät ole järjestäytynyttä toimintaa
Jakarihommiin ei pidä liittyä mitään keskuksesta johdettua suuntaa tai järjestöä. Mikä tahansa verkosto vetäisi puoleensa soluttautujia, provokaattoreita ja sortotoimia. Kyseessä on yksilöllinen toiminta sanan varsinaisessa merkityksessä. Tästä johtuen jakarihommien tekijöiden välinen kommunikaatio on vaikeaa ja vaarallista. Anonyymi keskustelu tämän kirjan ja sen tulevien painosten kautta vaikuttaisi olevan turvallisin kanava tekniikoiden, turvallisuuskäytäntöjen ja strategioiden hiomiseksi.
Jakarihommat ovat yksilöllisiä
Jakarihommia tekevät joko yksilöt tai toisilleen jo vuosien takaa tutuista ihmisistä muodostuvat, hyvin pienet ryhmät. Luottamus ja hyvät työskentelysuhteet ovat välttämättömiä tällaisissa ryhmissä. Mitä enemmän ihmisiä toimintaan osallistuu, sitä suuremmaksi kasvaa vaara soluttautumisesta tai hölösuista. Jakarihommien tekijät välttävät toimimasta sellaisten ihmisten kanssa, joita he eivät ole tunteneet jo pitkän aikaa, jotka eivät osaa pitää suutaan kiinni, tai joilla on suurellisia tai väkivaltaisia ajatuksia (he voivat olla poliisin agentteja tai vaarallisia sekopäitä).
Jakarihommien kohteet on huolella valittu
Ekopuolustajat valitsevat kohteensa. Mieletön, suunnittelematon vandalismi on sekä tavoitteisiin nähden vahingollista että epäeettistä. Jakarihommien tekijät tietävät, etteivät he pysty pysäyttämään jotain tiettyä hakkuuprojektia vain tuhoamalla mitä tahansa hakkuuvälineitä, joita nyt sattuu vastaan tulemaan. He varmistavat, että välineet kuuluvat oikealle syylliselle. He kysyvät itseltään, “Mikä on kaikkein haavoittuvaisin kohta jossain erämaata tuhoavassa projektissa?” ja iskevät siihen. Järjetön vandalismi johtaa ihmisten yleisen myötämielisyyden menettämiseen.
Jakarihommat on hyvin ajoitettu
Jakarihommille on sopivat aikansa ja paikkansa. On myös aikoja, jolloin jakarihommat saattavat kääntyä itseään vastaan. Jakarihommien tekijöiden ei pitäisi yleisesti ottaen toimia silloin, kun vastustettavassa kohteessa harjoitetaan väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta, esimerkiksi blokkausta. Jakarihommat saattavat sumentaa kysymyksen suorasta toiminnasta, jolloin blokkaajia saatettaisiin syyttää ekotaasista, ja he saattaisivat joutua työporukan tai poliisin aiheuttamaan vaaraan. Blokkaukset ja jakarihommat eivät yleensä sovi yhteen. Jakarihommat eivät myöskään saata tulla kyseeseen silloin, kun käydään hienovaraisia poliittisia neuvotteluja tietyn alueen suojelusta. On tietenkin poikkeuksia tähän sääntöön. Maan soturi kysyy aina itseltään, “Edistävätkö jakarihommat kyseisen paikan suojelua vai haittaavatko ne sitä?”
Jakarihommia tehdään hajautetusti
Jakarihommat ovat laajalle Yhdysvaltain alueelle levinnyt liike. Hallituksen virastot ja erämään riistäjät Mainesta aina Hawaijille asti tietävät, että heidän toimensa luonnon monimuotoisuuden tuhoamiseksi saattavat kohdata vastarintaa. Jakarihommien tekeminen maanlaajuisesti nopeuttaa teollisuuden yleistä vetäytymistä vielä villeiltä seuduilta.
Jakarihommat ovat vaihtelevia
Kaikenlaiset ihmiset, erilaisissa elämäntilanteissa, voivat tehdä jakarihommia. Jotkut valitsevat laajan seudun villejä alueita, julistavat sen mielessään erämaaksi, ja vastustavat kaikkea tunkeutumista sille. Toiset erikoistuvat vastustamaan hakkuita tai maastoajoneuvoja useilla alueilla. Jotkut jakarihommien tekijät saattavat ottaa kohteekseen jonkun tietyn projektin, kuten suurjännitelinjan, rakenteilla olevan tien tai öljyprojektin. Jotkut toimivat omilla takapihoillaan, kun taas toiset ovat hissukseen kotopuolessa ja suunnittelevat ekotaasi-iskua tuhannen kilometrin päähän. Jotkut toimivat yksin, ja toiset toimivat pienissä ryhmissä. Jopa kokoomuslaiset saattavat tehdä jakarihommia.
Jakarihommat ovat hauskoja
Vaikka jakarihommat ovat vakavia ja mahdollisesti vaarallisia, ne ovat silti myös hauskoja. Niihin liittyy jännityksen tulvahdus, ja vertaansa vailla oleva kokemus toveruudesta, jonka tuottaa hiiviskely yössä, “Helsingistä, Brysselistä, Washington DC:stä ja Tokiosta peräisin olevia vieraita voimia” vastustamassa. Kuten Ed Abbey sanoi, “Nauttikaa, laivakumppanini, nauttikaa.”
Jakarihommat eivät ole vallankumouksellisia
Jakarihommien tekijät eivät pyri kumoamaan mitään yhteiskunnallista, poliittista tai taloudellista järjestelmää. Jakarihommat ovat yksinkertaisesti villien väkivallatonta itsepuolustusta. Niiden tavoitteena on pitää teollinen sivilisaatio poissa luonnonalueilta ja saada teollisuus vetäytymään alueilta, joiden kuuluisi olla villejä. Se ei ole suuren mittakaavan teollista sabotaasia. Räjähteitä, tuliaseita ja muita vaarallisia työvälineitä yleensä vältetään; ne saavat lainvalvojat tekemään tarkempia tutkimuksia, lisäävät tukahduttamista ja johtavat ihmisten yleisen tuen menetykseen.
Jakarihommat ovat yksinkertaisia
Jakarihommissa käytetään yksinkertaisinta mahdollista työkalua. Turvallisinta taktiikkaa noudatetaan. Yksityiskohtaisesti laadittuja kommando-operaatioita yleensä vältetään. Tehokkaimmat keinot erämaiden tuhoamisen estämiseksi ovat tavallisesti yksinkertaisimpia. Toisinaan yksityiskohtaisemmat ja monimutkaisemmat operaatiot ovat välttämättömiä. Mutta jakarihommien tekijä kysyy itseltään, “Mikä on yksinkertaisin tapa tehdä tämä?”.
Jakarihommat ovat huolella harkittuja ja eettisiä
Jakarihommien tekijät ovat hyvin tietoisia tekojensa raskaudesta. He harkitsevat huolella tällaisen vakavan askeleen ottamista. He ovat ajattelevaisia, eivät huolettomia. Jakarihommien tekijät – vaikka ovatkin väkivallattomia – ovat sotureita. He asettavat itsensä mahdollisen pidätyksen tai loukkaantumisen vaaraan. Kyseessä ei ole arkinen tai köykäinen juttu. He tuntevat tämän syvästi sydämessään ja mielessään. He muistavat osallistuvansa mitä moraalisimpaan toimintaan: elämän suojeluun, Maan puolustamiseen.
Ylläoleviin periaatteisiin pohjaava liike voisi suojella miljoonia aareja erämaata tiukemmin kuin yksikään lakialoite, se voisi turvata karhun ja muiden ahdistettujen elämänmuotojen lisääntymisen paremmin kuin metsänvartijoiden armeija konsanaan, ja voisi johtaa teollisen sivilisaation vetäytymiseen laajoilta metsä-, aavikko-, preeria,- rannikko-, suo-, tundra- ja korpialueilta, jotka soveltuvat paremmin luonnon monimuotoisuuden ylläpitoon kuin liikakuluttavan, teknologisen ihmisyhteiskunnan käyttöön menevien raaka-aineiden tuotantoon.
Jos metsäyhtiöt tietävät, että myytävässä puutavarassa on nauloja, he eivät tee siitä tarjousta. Jos metsänvalvoja tietää, että tietä tuhottaisi jatkuvasti, hän ei yritä rakentaa sitä. Jos yhtiöiden listoilla olevat tutkijat tietäisivät, että heitä häirittäisiin jatkuvasti alueella, he eivät mene sinne. Jos maasturiharrastajat tietäisivät, että heidän renkaansa puhkeaisivat keskellä ei-mitään, he eivät aja sellaisilla alueilla.
John Muir sanoi, että jos rotujen välille koskaan syntyisi sota, hän olisi karhujen puolella. Tuo päivä on nyt koittanut.
JÄLKIKIRJOITUS (1993)
Ylläolevan kirjoittamisen (1985) ja tarkistamisen (1990) jälkeisten vuosien tapahtumat ovat alleviivanneet tekstin viestiä. […]
Vaikka ruohonjuuritason suojelijoiden julkinen vastalause on onnistunut torjumaan jotkut lukuisista erämaihin kohdistuvista hyökkäyksistä, ovat jäljellä olevat, julkisilla mailla sijaitsevat villit alueet ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteena. Teollisen yhteiskunnan lopullinen lakaisu Pohjois-Amerikan (ja maailman) ekologista rikkautta vastaan on meneillään. Ja kuitenkin… meidän kädemme sidotaan vain jos annamme sitoa ne.
Kapinallinen anarkismi1 ei ole ideologinen ratkaisu kaikkiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, eikä se ole hyödyke kapitalistisilla ideologioiden ja mielipiteiden markkinoilla. Sen sijaan se on jatkuvaa ajattelun ja toiminnan vuoropuhelua2, jonka päämääränä on tehdä loppu valtion ylivallasta ja kapitalismin jatkuvuudesta. Tämä edellyttää analyysiä ja keskustelua edetäkseen. Emme katso jonkun ihanneyhteiskunnan suuntaan tai tarjoa mielikuvaa utopiasta julkisuuden kulutettavaksi. Kautta aikojen useimmat anarkistit – lukuun ottamatta niitä, jotka uskoivat että yhteiskunta kehittyisi itsestään pisteeseen jossa se jättäisi valtion taakseen – ovat olleet kapinallisia anarkisteja. Kaikkein yksinkertaisimmin ilmaistuna tämä tarkoittaa, että valtio ei vain yhtäkkiä surkastu pois, ja että tästä syystä anarkistien täytyy hyökätä – sillä odottelu merkitsisi tappiota. Tarvitaan avointa kapinaa ja kumouksellisuuden levittämistä riistettyjen ja syrjäytettyjen keskuudessa.
Hahmottelemme tässä joitain johtopäätöksiä, joita me ja jotkut muut kapinalliset anarkistit vedämme tästä yleisestä ongelmasta: jos valtio ei katoa itsestään, niin kuinka me teemme lopun sen olemassaolosta? Kyseessä on siksi ennen kaikkea käytäntö, joka keskittyy hyökkäyksen järjestämiseen. Nämä merkinnät eivät millään muotoa ole lopullisia tai viimeisteltyjä tuotteita; toivomme niiden olevan osa jatkuvaa keskustelua, ja otamme erittäin mielellämme vastaan kaikki vastineet. Suuri osa tästä on peräisin Insurrection3 -julkaisun aiemmista numeroista ja Elephant Editionsin pamfleteista.
1: VALTIO EI TULE VAIN KATOAMAAN; HYÖKKÄÄ
– Pääoman Valtio ei tule tuosta vain kuihtumaan pois, kuten monet anarkistit näyttäisivät päätyneen uskomaan. Nämä anarkistit eivät ole pelkästään kaivautuneet ‘odottelun’ abstrakteihin asemiin, vaan jotkut jopa avoimesti tuomitsevat niiden toimet joille uuden maailman luominen merkitsee vanhan maailman tuhoamista. Hyökkäys merkitsee kieltäytymistä välikäsistä4, rauhoittamisesta, uhrautumisesta, sopeutumisesta ja kompromissista.
– Tie kapinaan aukeaa toiminnan ja toimimaan oppimisen, ei propagandan kautta. Propagandalla on tästä huolimatta roolinsa toiminnan selkeyttämisessä. Odottelu opettaa vain odottamaan; toimiessaan oppii toimimaan.
– Kapinan voima on yhteiskunnallinen, ei sotilaallinen. Yleistyneen kapinoinnin merkityksen arvioinnin mitta ei ole aseellinen yhteenotto, vaan päin vastoin se kuinka laajalti talous ja asioiden normaali kulku halvaantuvat.
2. OMATOIMISUUS vs. ohjattu kapina: kapinasta vallankumoukseen
– Meille anarkisteille vallankumous on jatkuva viitekohta, riippumatta siitä mitä teemme tai mihin ongelmiin huomiomme kiinnittyy. Vallankumous viitepisteenä ei kuitenkaan ole vain myytti. Juuri siitä syystä että se on konkreettinen tapahtuma, täytyy sitä rakentaa päivittäin sellaisten maltillisempien yritysten kautta, joilla ei ole kaikkia yhteiskunnallisen vallankumouksen vapauttavia piirteitä varsinaisessa merkityksessään. Nämä maltillisemmat yritykset ovat kapinoita. Niissä yhteiskunnan kaikkein riistetyimpien ja syrjäytetyimpien sekä poliittisesti tietoisimman vähemmistön nousu kapinaan avaa tien yhä laajemman riistettyjen joukon osallistumiselle kapinallisuuden tulvaan, joka voi johtaa vallankumoukseen.
– Kamppailuita on kehitettävä sekä keskipitkällä että pitkällä aikavälillä. Selkeät strategiat ovat välttämättömiä, jotta erilaisia menetelmiä voitaisiin käyttää koordinoidulla ja hedelmällisellä tavalla.
– Omaehtoinen toiminta: kamppailun itse-ohjaaminen merkitsee, että kamppailuun osallistuvien päätöksenteko ja toiminta tapahtuu heidän omilla ehdoillaan. Tämä on vastakohta synteesin, yhtenäisen kokonaiskuvan järjestämiselle, joka pyrkii aina ottamaan kamppailun hallintaansa. Kamppailut, jotka on koottu ja yhtenäistetty yhteen ainoaan kontrolloivaan järjestöön, sulautuvat helposti vallitsevan yhteiskunnan valtarakenteeseen. Itse järjestetyt kamppailut ovat luonnostaan hallitsemattomia, kun ne leviävät kaikkialle yhteiskuntaan.
3. HALLITSEMATTOMUUS vs. ohjattu kapina: hyökkäyksen leviäminen
– Ei ole koskaan mahdollista nähdä tietyn kamppailun lopputulosta edeltä käsin. Jopa rajoitetulla kamppailulla voi olla mitä ennalta-arvaamattomimpia seurauksia. Siirtymää eri kapinoista – syvyydeltään ja laajuudeltaan rajoitetuista – vallankumoukseen ei voi etukäteen taata millään menetelmällä.
– Järjestelmä ei niinkään pelkää näitä sabotaasi-iskuja itsessään, kuin niiden leviämistä yhteiskunnallisesti. Jokainen työväenluokkainen henkilö, jolla on käytössään edes kaikkein vaatimattomimmat välineet, voi laatia omia tavoitteitaan yksin tai yhdessä toisten kanssa. Valtion ja pääoman on materiaalisesti mahdotonta valvoa yhteiskunnan alueella toimivaa hallintakoneistoa kokonaisuudessaan. Kuka tahansa, joka todella haluaa haastaa hallinnan verkoston, voi antaa oman teoreettisen tai käytännöllisen panoksensa. Ensimmäisen rikkinäisen linkin ilmaantuessa alkavat myös sabotaasi-tapaukset levitä. Yhteiskunnallisen itsevapautuksen harjoittaminen kasvottomasti voisi levitä kaikille yhteiskunnan alueille, jolloin se rikkoisi vallan asettamat ennaltaehkäisevät normit.
– Tästä syystä pienet, helposti toistettavat teot, joihin tarvitaan vain kaikkien ulottuvilla olevia yksinkertaisia välineitä, ovat yksinkertaisuudessaan ja spontaaniudessaan hallitsemattomia. Ne tekevät pilkkaa kapinoinnin vastaisen teknologian kaikkein kehittyneimmistäkin muodoista.
4. ALITUINEN KONFLIKTI vs. institutionaalisten voimien kautta välittyminen
– Konflikti pitäisi nähdä pysyvänä osana kamppailua vallanpitäjiä vastaan. Kamppailu, josta tämä elementti puuttuu, johdattaa meitä lopulta kohti instituutioiden kautta välittyvää toimintaa. Tällainen kamppailu tottuu delegoinnin tapoihin ja alkaa uskoa kuvitteelliseen vapautumiseen kansanedustuslaitoksen säätämässä järjestyksessä, aina niin pitkälle että se osallistuu aktiivisesti meidän itsemme riistoon.
– Saattaa kenties olla yksittäisiä syitä epäillä yritystä päästä tavoitteisiinsa väkivaltaisin keinoin. Mutta kun väkivallattomuus nostetaan rikkomattoman periaatteen tasolle, ja todellisuus jaetaan ‘hyviin’ ja ‘pahoihin’, niin argumenteilta katoaa arvo, ja kaikki nähdään suhteessa nöyrtymiseen ja tottelevaisuuteen. Globalisaation vastaisen liikkeen virkailijat ovat itsensä etäännyttämällä sekä toisia arvostelemalla ja ilmiantamalla tehneet yhden seikan erityisen selväksi: he pitävät omia periaatteitaan – joihin he kokevat olevansa velvoitettuja sitoutumaan – oikeutuksena valta-asemaan suhteessa liikkeeseen kokonaisuutena.
5. LAITTOMUUS; kapinointi ei ole vain pankkien ryöstelyä
– Kapinallinen anarkismi ei ole selviytymistä koskevaa etiikkaa: me kaikki tulemme toimeen eri tavoilla, usein antaen myöten pääomalle – yhteiskunnallisesta asemastamme, taidoistamme ja mieltymyksistämme riippuen. Emme todellakaan vastusta moraalisin perustein laittomia tapoja vapauttaa itsemme palkkaorjuuden kahleista, jotta voisimme elää ja toteuttaa omia projektejamme. Emme kuitenkaan myöskään ihannoi laittomuutta tai tee siitä jonkinlaista uskontoa marttyyreineen; se on yksinkertaisesti vain keino, ja usein hyvä sellainen.
6. EPÄMUODOLLINEN JÄRJESTÄYTYMINEN; ei ammattimaisia vallankumouksellisia tai aktivisteja, ei pysyviä järjestöjä
Puolueesta/ammattiliitosta itseorganisoitumiseen:
– Vallankumouksellisen liikkeen sisällä on merkittäviä eriäväisyyksiä: anarkistinen taipumus kamppailun laadun ja sen itseorganisoitumisen suuntaan, sekä autoritaarinen taipumus kohti määrää ja keskittymistä.
– Järjestäytyminen on konkreettisia tehtäviä varten: siksi vastustamme puoluetta, syndikaattia ja pysyviä järjestöjä. Nämä kaikki toimivat yhtenäistääkseen kamppailun, ja niistä tulee pääoman ja valtion hyödynnettäväksi sopivia sulauttamisen aineksia. Niiden tavoitteeksi muodostuu lopulta niiden oma olemassaolonsa – pahimmassa tapauksessa ne luovat ensin järjestön ja vasta sitten etsivät tai luovat kamppailun. Meidän tehtävämme on toimia; järjestäytyminen on keino. Siksi vastustamme toiminnan tai käytännön delegoimista järjestölle: tarvitsemme kaikkialle leviävää toimintaa joka johtaa kapinaan, emme hallittuja kamppailuita. Järjestäytymisen ei pitäisi tapahtua tiettyjen etujen puolustamiseksi, vaan tiettyjä etuja vastaan hyökkäämiseksi.
– Epämuodollinen järjestäytyminen perustuu muutamiin tovereihin, joita yhdistää yhteinen läheisyyden tunto; sen eteenpäin vievä aines on aina toiminta. Mitä useampia ongelmia nämä toverit kohtaavat yhdessä, kokonaisuutena, sitä läheisempiä toisilleen he ovat. Tästä seuraa, että todellinen järjestäytyminen, kyky toimia yhdessä tehokkaasti (ts. tietää mistä löytää toinen toisensa), ongelmien tutkailu ja analysointi yhdessä, sekä toimeen ryhtyminen, nämä kaikki tapahtuvat suhteessa saavutettuun läheisyyden tuntuun, eikä sillä ole mitään tekemistä ohjelmien, platformien5, lippujen, kansalaisjärjestöjen tai enemmän tai vähemmän naamioituneiden puolueiden kanssa. Epämuodollinen anarkistinen organisaatio on siis erityinen järjestäytymisen muoto, joka perustuu yhteiseen läheisyyden tuntoon.
Anarkistinen vähemmistö sekä riistetyt ja syrjäytetyt:
– Me olemme riistetyt ja syrjäytetyt, ja siksi on meidän tehtävämme toimia. Jotkut kuitenkin kritisoivat kaikkea toimintaa, mikä ei ole osa laajempaa ja näkyvää yhteiskunnallista liikettä, siitä että se “toimii työväenluokan sijaan”. He neuvovat analysoimaan ja odottamaan toiminnan sijaan. Oletetaan että me emme ole riistettyjä riistettyjen rinnalla; meidän halumme, raivomme ja heikkoutemme eivät ole osa luokkataistelua. Tämä ei ole mitään muuta kuin jälleen yksi ideologinen eronteko riistettyjen ja kapinallisten välillä.
– Aktiivinen anarkistinen vähemmistö ei ole lukujen orja, vaan jatkaa toimintaansa valtaa vastaan silloinkin kun luokkataistelu on matalalla tasolla yhteiskunnan riistettyjen keskuudessa. Anarkistisen toiminnan ei siksi pitäisi tähdätä koko riistettyjen luokan järjestämiseen ja puolustamiseen yhden suuren, kamppailua alusta loppuun valvovan järjestön muodossa. Sen sijaan anarkistisen toiminnan pitäisi tunnistaa kamppailun yksittäisiä osa-alueita ja saattaa hyökkäys niillä loppuun asti. Meidän pitää myös päästä eroon suurten joukkotaistelujen stereotyyppisistä mielikuvista, sekä kaiken järjestämiseen ja hallintaan kykenevän, loputtomasti kasvavan liikkeen ajatuksesta.
– Suhdetta riistettyjen ja syrjäytettyjen moninaiseen joukkoon ei voi rakentaa niin että sen pitäisi kestää ajan kulku, ts. se ei voi perustua äärettömään kasvuun ja riistäjien hyökkäyksiltä puolustautumiseen. Sen sijaan sillä täytyy olla erityinen, pelkistetympi ulottuvuus, joka itsepintaisen puolustautumisen sijaan rajoittuu tietoisesti hyökkäykseen.
– Voimme alkaa kamppailumme rakentamisen niin, että olosuhteet kapinalle voivat ilmetä, piilevä konflikti voi kehittyä ja se voidaan nostaa esiin. Tällä tavoin luodaan yhteys anarkistisen vähemmistön sekä kamppailun kehittämisen mahdollistavan erityisen tilanteen välille.
7. YKSILÖLLINEN JA YHTEISKUNNALLINEN: individualismi ja kommunismi, aiheeton ongelma
– Omaksumme parhaat puolet sekä individualismista että kommunismista.
– Kapinat saavat alkunsa yksilöiden halusta murtautua vapaaksi rajoitetuista ja kontrolloiduista olosuhteista, heidän halustaan saada takaisin kyky luoda oma elämänsä parhaaksi näkemällään tavalla. Tämä edellyttää että he ylittävät heidän ja heidän olemassaolonsa edellytysten välille tehdyn eron. Siellä missä harvat ja etuoikeutetut hallitsevat olemassolon edellytyksiä, on useimpien ihmisten mahdotonta todella päättää olemassaolostaan omilla ehdoillaan. Yksilöllisyys voi kukoistaa ainoastaan sellaisessa todellisuudessa, jossa olemassaolon edellytykset ovat tasavertaisesti kaikkien käytettävissä. Tämä käyttömahdollisuuksien tasavertaisuus on kommunismia; se mitä ihmiset tällä mahdollisuudella tekevät on kiinni heistä itsestään ja ihmisistä heidän lähellään. Siksi todellinen kommunismi ei viittaa yksilöiden tasapäisyyteen tai samanlaisuuteen. Nykyisen järjestelmän asettamat sosiaaliset roolit ne pakottavat meitä tasapäisyyteen ja olemassaolon samanlaisuuteen. Individualismin ja kommunismin – yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden – välillä ei ole ristiriitaa.
8. ME OLEMME RIISTETYT, me olemme ristiriita: tämä ei ole odottelun aika.
– Kapitalismi sisältää ilmiselvästi syviä ristiriitoja. Nämä ristiriidat johtavat kapitalismia hienosäätöön ja kehittelyyn, joiden tarkoitus on estää sitä vaivaavat säännölliset kriisit. Emme kuitenkaan voi tuudittautua odottelemaan näitä kriisejä. Kun ne koittavat, ne otetaan tervetulleina vastaan – jos ne vastaavat kapinaan johtavien kehityskulkujen kiihdyttämisen vaatimuksiin. Riistettyinä me olemme kuitenkin kapitalismin pohjimmainen ristiriita. Siksi aika on aina kypsä kapinalle, ja aivan samoin voimme todeta että ihmiskunta olisi voinut tehdä lopun valtion olemassaolosta missä tahansa historian vaiheessa. Murtuma tämän hyväksikäytön ja sorron järjestelmän jatkuvassa uusintamisessa on aina ollut mahdollinen.
***
Suomentajan huomautukset:
(1) Insurrectionary anarchism on tavallisesti käännetty lainaten suoraan insurrektionalistiseksi anarkismiksi. Koska tämä ei kuitenkaan kerro suomenkieliselle lukijalle sinänsä juuri mitään – sen lisäksi että on sanana aikamoinen hirvitys – käytän tässä käännöksessä hieman kokeellisestikin käsitettä kapinallinen anarkismi. [takaisin ylös]
(2) ‘praxis’ [takaisin ylös]
(3) Insurrection -lehdellä ei tiettävästi ole omaa sivua netissä, mutta joitain lehdessä julkaistuja artikkeleita löytyy täältä selailemalla. [takaisin ylös]
(4) alkutekstissä refusal of mediation: merkitsee täsmällisemmin sanottuna kieltäytymistä toiminnan delegoimisesta puolueelle, järjestölle, yhdistykselle tms; ja valintaa välittömän, itse ja yhdessä läheisten kanssa ilman muodollisia, toimintaa välittäviä organisaatioita tapahtuvan suoran toiminnan puolesta. [takaisin ylös]
(5) Kirjoittajat viittaavat anarkismin platformistiseen suuntaukseen, jonka kannattajat saavat innoituksensa maanpaossa olleiden venäläisten anarkistien Pariisissa vuonna 1926 kirjoittamasta manifestista. Ks. esim. Wikipedia (englanniksi) [takaisin ylös]
***
Käännös alkuaan Killing King Abacus-lehdessä ilmestyneestä tekstistä Some Notes on Insurrectionary Anarchism. Laajempi juttu aiheesta julkaistaan seuraavassa Väärinajattelijassa, joka ilmestyy ensi vuoden alussa.
Tämä artikkeli on kooste Amadeu Casellasin antamista harvoista haastatteluista sekä muista artikkeleista, joita miehestä on kirjoitettu. Yritän parhaani mukaan tarjota suomea puhuville tovereille edes jonkinlaisen kuvan siitä, millaisia vaiheita Casellasin mielenkiintoiseen elämään on mahtunut.
Vuonna 1973 Amadeu löysi anarkismin työskennellessään tehtaassa vain 14-vuotiaana. “Näin itse työnantajien ja työläisten välisen epätasa-arvon. Tunsin joitain ihmisiä CNT:stä ja aloin jakaa lentolehtisiä ihmisille. Pidin moottoripyöräni satulalaukussa lentolehtisiä sekä tiedotteita radikaalien ryhmien tapaamisista.”
Amadeu tuli vakuuttuneeksi aseellisen taistelun välttämättömyydestä, mutta uskoi, että pelkästään aseilla ei saavuteta mitään. Tarvittiin myös materiaalia kansan sivistämiseksi ja vallankumouksellisen ajattelun herättämiseksi.
Vuonna 1976 Amadeu ryösti ensimmäisen pankkinsa (Banco Mercantil de Manresa). “Se oli miltei ensimmäinen rikokseni, joten olin erittäin hermostunut. Mutta lopulta kaikki meni hyvin, paikallinen poliisi ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta ja saatoimme juosta ulos pankista huputettuina ja aseet kädessä.” Seuraavien kahden ja puolen vuoden aikana Amadeu otti osaa jopa yli viidenkymmenen pankin ryöstämiseen. “Otimme takaisin sen, minkä pankit olivat meiltä vieneet. En kadu hetkeäkään, ainoastaan sitä, ettemme vieneet heiltä enempää.” Ryöstöjen saalis oli kaksi miljoonaa pesetaa. Toinen miljoonista lahjoitettiin anarkisti-liikkeelle ja toinen kanavoitiin anonyymeina lahjoituksina taloudellisissa vaikeuksissa oleville perheille. Tämän seurauksena lehdistö alkoi nimittää häntä “Espanjan Robin Hoodiksi”, kun taas poliisi alkoi käyttää hänestä nimitystä “Dandy” eli keikari, johtuen hänen tyylikkäistä vaatteista ja siitä, että Amadeu jakoi pankissa työskenneille vartijoille jopa viisi tuhatta pesetaa korvauksena heille aiheuttamastaan pelosta.
“Pidimme hauskaa ja elimme hyvin. Minun työni oli suunnitella ryöstöt ja olin myös vastuussa aseiden jemmaamisesta ja kunnossa pitämisestä.” Heillä oli pistooleja, kiväärejä ja rutkasti ammuksia, jotka kaikki oli hankittu “mustasta pörssistä” He saivat apua myös Terra Lliure-järjestoltä (aseistettu Katalonian itsenäisyyttä ajanut järjestö toimi vuosina 1978-1995) sekä GRAPO:lta (Grupos de Resistencia Antifascista Primero de Octubre, marxilais-leninistinen aseistettu järjestö 1975-2007). He jakoivat Terra Lliuren näkemyksen Katalonian itsenäisyydestä sekä tukivat republikaanista Espanjaa (tällä yleensä viitataan 30-luvun republikaanien libertaarisiin näkemyksiin. Suom.huom). GRAPO:n kanssa he jakoivat näkemyksen taistelusta kapitalistista järjestelmää vastaan. Heillä oli myös ystäviä ETA:ssa mutta he näkivät baskien taistelun muuttuneen yhä absurdimmaksi, eivätkä nähneet loppua konfliktille.
Vuoden 1979 malli
Vuonna 1979 Espanjan valtio otti kovan linjan poliittisten “ääri-ryhmien” osalta. “He halusivat tehdä vankiloista poliittisten vankien gallerian,” sanoo Amadeu.”Osastolla kaksi, vasemmistolaiset poliittiset vangit! Kontakteja CNT:hen ETA:an ja Terra Lliureen, he muodostivat yhden ryppään. Ja viimeisellä osastolla vangit Guerrilleros de Cristo Rey:sta (äärioikeistolainen ryhmä, joka tappoi kymmeniä vasemmistossa toimineita ihmisiä noin vuosien 1975-1981 välisenä aikana) ja muista oikeistoryhmistä!”
Amadeun onnistui pakoilla kolmen vuoden ajan, aina vuoteen 1981, jolloin hän kuitenkin päätti palata ryöstöpuuhiin. “Päätin tehdä paluun, koska uskoin entistä vahvemmin aseelliseen taisteluun.” Poliisi oli kuitenkin perillä Amadeun liikkeistä, pidätti hänet ja tuomitsi kahdeksaksi vuodeksi vankilaan. Ei mennyt kauaa, kun hän aloitti ensimmäisen nälkälakkonsa. Vuosi oli 1982 ja PSOE (Partido Socialista Obrero Español) oli juuri saavuttanut voiton vaaleissa. “Meitä oli 2000 vankia nälkälakossa, koska halusimme saavuttaa edes jonkinlaiset ihmisoikeudet.” Tämän taistelun surkea lopputulos oli omiaan radikalisoimaan Amadeuta entisestään, ja kun hän lopulta vapautui vankilasta vuonna 1985, oli hän enstistä vakuuttuneempi aseellisen taistelun välttämättömyydestä. “Olin ottanut mukaani vankilasta paljon vihaa ja turhautuneisuutta.”
Vankilat Ja Byrokratia
Amadeun turhautuneisuus johtui tällöin vankilajärjestelmän sisällä työskentelevien virkamiesten välinpitämättömyydestä, ja hänen itsensä kohdalla, joutumisesta takaisin vankilaan vuonna 1986 suorittamaan 30 vuoden tuomiota. Amadeun oli vaikea uskoa vapautuvansa enää koskaan, joten hän alkoi pidentää nälkälakkojaan, yksi niistä kesti 74 päivää. “Vankilaviranomaiset ovat sairaita ihmisiä – sanon tämän elettyäni heidän kanssaan 25 vuotta – eivät kaikki, mutta todella monet heistä. Voit käydä psykiatrilla vain, jos varmistat etteivät sinulle määrätyt työt viivästy. Heillä on paljon valtaa, eikä kukaan uskalla tehdä heistä rikosilmoitusta. Heidän roolinsa psykopaattien luomisessa vankiloiden sisällä on valtava. On selvää, että monet toverit eivät usko vankien oikeuksiin, eivätkä omiin mahdollisuuksiin vaikuttaa. Siksi meillä on edessämme pitkä taistelu. Ensimmäiseksi meidän on tehtävä kantamme selväksi byrokraateille ja toiseksi suojella toivonsa menettäneitä tovereita, samalla kenties tartuttaen heihin uskon yksilön kykyyn vaikuttaa asioihin. On monia virkamiehiä, jotka nauttivat ihmisten rankaisemisesta,” Amadeu vakuuttaa. “Ja monet myös tukevat kuolemanrangaistusta sekä ihailevat amerikkalaista vankilajärjestelmää. Näitä ihmisiä löytyy Quatre Caminsista, Can Briansista, la Modelosta ja Lleidasta.”
Casellas on elämänsä aikana ehtinyt istua kaikissa Katalonian vankiloissa. Yhteensä hän on istunut 26:ssa eri vankilassa. Katalonian vankiloista pahimmaksi hän nimeää Can Briansin vankilan Barcelonan ulkopuolella. “Siellä näin eniten kidutusta,” Amadeu sanoo, mutta lisää että fyysinen kidutus on vähentynyt. “80-luku oli raakaa aikaa. Näin vartijoiden ottavan osaa seksuaalisiin orgioihin, joissa he nöyryyttivät vankeja, hakkasivat heidät ja jättivät heidät kuolemaan. Nykyään pahoinpitelyt eivät ole yhtä yleisiä, mutta kukaan ei voi kiistää, etteikö psykologinen kidutus olisi lisääntynyt. Postisi katoavat, oikeutesi puhelimeen evätään ja vieraille kerrotaan sinun sairastuneen, eikä sinua voida päästää ulos osastolta. Ja asioiden käsittelyä hidastaa aina pohjaton byrokratia! Jos kyseenalaistat asioita, sinut voidaan myös pistää selliin ihmisten kanssa, joiden kanssa sinulla tulee olemaan ongelmia. Sitten sinut yksinkertaisesti eristetään.”
Can Brians oli Amadeun osoite heinäkuun 11. 2002 lähtien tasan vuoden ajan. “Se oli epäoikeudenmukaista aikaa. Minut pistettiin sinne, koska he eivät halunneet minun pääsevän vankilan pihalle. He eivät halunneet minun puhuvan muille vangeille ja kyselevän miksi he hyväksyivät nykyisen tilanteen. Tein tilanteesta virallisen valituksen, joka lähetettiin Barcelonaan, mutta sai n odotella vastausta koko vuoden ajan eristyssellissä.”
Eristyksessä hänellä oli oikeus viiteen kirjaan, korvalappustereoihin, kahteen piirrustuslehtiöön, kenkiin ja kahdeksan minuutin ulkoiluun kerran kahdessa viikossa. “Kaikki eivät kestä tätä ja tekevät usein itsemurhan.”
Jotkut yrittävät jaksaa huumeiden avulla. Katalonian vankiloissa kaikkea on saatavilla. Voit ostaa kaikkea matkapuhelimesta heroiiniannokseen, viskipullo maksaa noin 90 euroa. Huumeita käytetään niin selleissä kuin vankilan pihallakin. “Huumeet ovat täysin hyväksyttyjä,” Amadeu vahvistaa. “Porrot (spliffit) palavat aina pihalla. Vartijat eivät puutu asiaan. Paikassa jossa on tuhansia vankeja, heitä on helpompi valvoa jos he ovat huumattuna. Tappeluita ja mellakoita on vähemmän. Marijuana rentouttaa, mutta tarjolla on myös laillinen huume, jonka vaikutukset ovat aivan toista luokkaa. Metadonia jaetaan vankiloissa heroiiniriippuvaisille, mutta annosta kasvatetaan siihen pisteeseen asti, että vangista ei jää jäljelle kuin zombi. Kenelläkään ei tunnu olevan ongelmaa sen kanssa, että vankilaviranomaiset saavat huumata vankeja.” Casellas uskoo että tämä kaikki tehdään yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa, jotka vääristelevät vankiloita koskevien tutkimusten tuloksia leimaten miltei kaikki vangit huumeidenkäyttäjiksi.
Amadeu ei ole koskaan kokeillut huumeita. Hän tyytyy korvalappustereoihinsa. “Ne ovat todella tarpeen vankilassa. Sinulla ei juurikaan yksityisyyttä kun asut 10:n neliömetrin sellissä kuuden ihmisen kanssa ja sinulla on vain pönttö ja lavuaari.”
Amadeu Casellasin maine tunnetaan vankiloissa ympäri Kataloniaa. Gironan vankilan johtaja Jordi Solé ja vankilapalveluista vastaava PP:n (Partido Popular, konservatiivinen oikeistopuolue) jäsen Miguel Ángel Fuentes tuntevat myös itse miehen maineen takana. Jotkut heidän entisistä alaisistaan ovat myöhemmin puhuneet Amadeun puolesta. “Hänellä on todella kova maine,” sanoo entinen vartija. “Hän on yksi eniten tämän vankilahallinnon takia kärsinyt ihminen,” vahvistaa yksi Fuentesin entisistä konsulteista. He todistivat Amadeun viimeisintä nälkälakkoa. “Hänet oli määrä vapauttaa kuun lopussa vuoden kestäneen hyvän käytöksen takia. Lisäksi Espanjan laki edellyttää, että tuomiot käsitellään kuuden kuukauden välein.” Kun vastausta Amadeun vaatimuksiin ei tullut aloitti hän jälleen yhden nälkälakon, joka kesti 100 päivää ja päättyi 23.10.2009. Hänen vapauttamisensa tulee tapahtumaan viimeistään 26.8.2011 jolloin tulee kuluneeksi 32 vuotta siitä, kun hän ensimmäisen kerran astui la Modelon vankilaan. Toivottavasti emme joudu odottamaan niin pitkään.
Amadeu Llibertat!
Visca l’anarquia!
